Ilta oli jo laskeutunut kuin painava huopa Helsingin talven ylle. Vävy, Mikko, asteli ulko-ovesta, kantaen anoppiaan, vanhaa rouva Koskista, mukanaan. Kaksi mustaa Marimekon laukkua tipahti eteisen parketille, ja Mikko painui sanattomana olohuoneeseen, jossa hänen vaimonsa, Aino, istui hiljaa ikkunan ääressä katsellen valojen heijastuksia ikkunalaseissa, kuin etsien niistä vastauksia kysymyksiinsä.
Kun Aino kohtasi äitinsä katseen, pettymys levisi hänen kasvoilleen kuin harmaa usva salomaan yli. Eli nyt minun täytyy pitää sinusta huolta koko loppuelämäni? Et kai sä nyt enää halua palata sinne syrjäiseen kylään koskaan?, hän sanoi, äänessä outo kaiho ja hämmennys, joka tuntui kaikuvan pitkin vanhaa taloa.
Joku aika sitten olin kuullut ystävältäni, kuinka Aino oli suhtautunut tylysti vanhan äitinsä kohtaloon. Kaikki kuitenkin kääntyi lopulta parhain päin: Anoppi sai arvoisensa hoidon, Mikko järjesti hänet palkalliseen hoitokotiin Espoon vehreiden metsien keskelle, maksamalla kaiken kelpo euroilla. Mutta silloin Aino ei tiennyt mitään tapahtuneesta, vaan sai kuulla kaiken vasta kun äiti pääsi kotiin hoidosta, ehkä vähän liian myöhään.
Mikko toi anoppinsa kotiin ja sanoi vaimolleen: Äitisi on nyt terveempi, olen ostanut hänelle kaiken tarpeellisen, mutta hänen pitää olla jonkinlaisessa valvonnassa hetken. Hän asuu siis täällä jonkin aikaa. Eikö se olisi sinusta sopivaa?
Jos kaikki olisi ollut toisin, ehkä Ainon olisi soveliaampaa ollut kysyä tuota Mikolta olihan kyse hänen omasta äidistään. Mutta kiitoksen sijaan Aino esitti oudon, jopa unen logiikalla kulkevan kohtauksen: Äiti, juuri kun pääsin alkuun täällä Helsingissä, sain elämän järjestykseen, niin nyt sinä tulet! Haluat asua saman katon alla kanssani täällä ja minun pitääko sinusta huolehtia koko elämäni, etkä varmaan koskaan halua palata Karjalan kylään
Eläkepäiviään viettävä rouva Koskinen oli hämmentynyt, miltei pelokas, Ainon sanoista, mutta eniten hämmentyi Mikko, jonka katseessa välähti jotain vierasta.
Nyt Aino näytti Mikolle kasvonsa, jotka eivät olleet hänelle tutut sinä päivänä, jona Mikko kosi häntä Vantaan rantapuistossa. Anoppi alkoi väristä, kokosi tavaransa kuin aikoisi palata junalla takaisin Järvi-Suomen rauhaan, ja Aino itse paiskasi oven kiinni kuin varmuuden vuoksi, kadoten pitkin Katajanokan katuja ystävää etsimään.
Yön tunteina, kun katuvalot jo sulattautuivat sumuun, Aino palasi kotiin laukut seisomassa siististi oven vierellä, niiden päällä junalippu. Hän jäi seisomaan hiljaa, maailma tuntui surrealistiselta kuin joku muu olisi elänyt hänen puolestaan.
Miksi? Eikö äiti lähtenytkään? Vai lähdetkö sinä nyt jonnekin?
Ei, Mikko sanoi matalasti, Ne ovat sinun tavarasi, ja tuo on sinun lippusi. Kenties meidän olisi parempi elää hetki erikseen. Olen pitkään kaivannut lasta, mutta tajusin juuri tänään, etten voi toivoa, että lapseni saisivat sinusta sellaisen äidin. Mieti, kuka haluat olla. Mene nyt äitisi luo kylään, hän pysyy täällä minun kanssani, ja jos löydät uuden tavan katsoa asioita, voit palata.
Aino ei millään voinut kuvitella, että hänen Mikko-puolisonsa keksisi jotain näin järjetöntä. Kaikki tuntui kuin kävelisi sumuisen järven pinnalla, jossa tähdet tanssivat jäällä ja jonne reittiä ei löydy.
