Torstai, 18. lokakuuta
Tänäänkin suljin itse tehtyjä paprikahilloja, kun Tapani tuli kotiin töistä. Hän huikkasi eteisestä: Nyt minä olen kotona, ja ilmestyi keittiön ovelle. Hän jäi siihen seisomaan ja tuijotti ympärilleen silmät suurina.
Mikä tämä sotku on? hän kysyi vähän ärtyneenä.
Paprikahilloa keitän, kuten toivoit, vastasin hymyillen ja koetin olla reipas, vaikka olin jo väsynyt.
En tarkoita sitä hilloa vaan tätä sotkua! Tapani huitoi kädellään keittiössä olevia kulhoja, purnukoita, pilkottuja vihanneksia, suurta kattilaa ja muovikasseja lattialla.
Menetin hetkeksi puhekykyni. Selitä, hän töksäytti. Älä teeskentele. Kyllä tiedät, mistä on kyse!
Katsoin Tapania enkä ymmärtänyt, mistä hän oikein raivostui.
Me ollaan asuttu yhdessä nyt nelisen kuukautta. Sitä ennen Tapani oli ollut pitkään yksin hänen kotinsa oli hänen turvasatamansa ja minun muutto oli hänelle iso askel. Hänellä on kymmenvuotias poika toisesta kaupungista ja minulla jo aikuinen tytär, joka asuu omillaan. Olemme kumpikin yli neljänkymmenen, haaveiltiin turvallisesta arjesta ja kenties yhteisestä vanhuudesta.
Aluksi kaikki tuntuikin hyvältä. Muutin Tapanin kerrostalokaksioon Tikkurilan aseman läheltä pois omasta vuokra-asunnostani, koska halusin yrittää taas yhdessä. Halusin olla hyvä, lämmin kumppani, ehkä jopa vaimo. Laitoin ruokaa, pidin kotia ja hemmottelin Tapania, kuten lapsuuden kodissani opetettiin.
Ensimmäiset kuukaudet olin kiitollinen. Keitin uusia reseptejä, leivoin korvapuusteja, vaikka joskus olin aivan poikki työpäivän jälkeen. Tiesin olevani rakastettu, kun Tapani vielä silloin halasi töistä tullessaan.
Sitten jokin muuttui.
Tapani alkoi tulla kotiin kärttyisenä, valitti milloin tiskaamatta jääneestä mukista, milloin lattialle unohtuneista kengistä tai väärin viikatusta peitosta. Hän ei useinkaan kiittänyt ruoasta, vaan kysyi ärtyisästi, miksei makaroonilaatikko ollut valmista tai miksi verhot olivat vielä pesemättä.
Aluksi ohitin sen olankohautuksella. Ajattelin, että hän stressaa työssä. Pidin pintani, laitoin lämmintä ruokaa pöytään, siivosin ennen hänen tuloaan. Yritin vakuuttaa itselleni: tämä on vain vaihe, tähän hän kyllä tottuu. Hänelläkin on ollut yksinäisiä vuosia.
Tänä iltana jokin kuitenkin naksahti sisälläni. Minä olin käyttänyt päivän vapaani, juossut kahdesti Prismaan kantamaan täysiä kasseja, jotta saisin hillot purkkiin juuri sinä päivänä, kun Tapani toivoi. Keittiö oli sekavampi kuin yleensä, mutta tiesin, että laitan kaiken paikalleen, kunhan saan purkit suljettua. Kotimme tuoksui keitetyiltä paprikoilta ja valkosipulilta, se oli hetken ihan villi sekamelska, mutta tiesin järjestyksen palaavan.
Minä laitan pian kaiken kuntoon, lupasin rauhallisesti.
Niin varmaan! Nyt keität, ja sitten likaiset astiat jäävät, kuten aina! Hän melkein huusi.
Minä vastasin en muista mitä, tuskin mitään kaunista. Huomasin, miten Tapani alkoi yhä röyhkeämmin latistaa minua, sanoi, ettei hänen tarvitse kestää keittiön sekamelskaa lämpimässä asunnossa kolmatta päivää peräkkäin.
Sitten riita repesi kunnolla.
Puristin käsiäni tiskipöytään, kunnes rystyset valkenivat. Olin viimeinen, joka halusi riidellä. Mutta sanat vain tulivat:
Mitä sinä tässä inhoat? Sitä, että jokailta noutopizza vaihtui kotiruokaan? Että sinun ei tarvitse nukkua yksin, kun puhtaat lakanat odottavat sinua? Vai minua, jonka kanssa suunnittelit yhteistä tulevaisuutta?
Tapani kivahti takaisin, ettei kaipaa minua, eikä noita minun hilloja, eikä minun siisteyttä. Minä suutuin silloin todella.
Sinä et koskaan katso itseesi! Marmatat kaikesta, mutta et auta missään, ja kun kerran pyydän kyytiä torille, sinulla on kiire siskon miehen autoremonttiin! Sinä olet pessimisti, repäisin kiukkuisena, enkä tunnistanut ääntäni.
Tapani meni aivan hiljaiseksi, ilme oli pelottavan kylmä. Sitten hän sanoi jotain loukkaavaa, eikä hetkeen kumpikaan meistä tiennyt, miten jatkaa.
Minä en enää voinut jäädä odottamaan, että hän muuttuu. – Meidän on ohi, sanoin, kylmänä mutta vakaasti. Lähdin makuuhuoneeseen, pakkasin kassilliseen vaatteita ja otin pinkin teekuppini, jonka sain Annilta pari vuotta sitten. Laitoin kengät jalkaan ja otin avaimet.
Tapani jäi vain seisomaan, ei sanonut mitään, ei yrittänyt estää, pyytää anteeksi mitään.
Yön vietin ystäväni Marjan luona. Seuraavana päivänä vuokrasin pienen yksiön Pasilasta. Säästöni hupenivat, sillä piti ostaa kodintarvikkeet, peitot ja kahvinkeitin. Velotin vuokravälittäjälle euroja, joita olin säästänyt kesälomamatkaa varten.
Ensimmäiset päivät menivät kuin sumussa. Kolmantena päivänä syksy painui koko kehoon: muistin jokaisen sanan, kuulin hiljaisuuden, kun toisessa päässä ei tullut mitään vastausta. Tapani ei soittanut, ei edes tekstannut. Sinä päivänä, kun lähdin, tuli kuitenkin yksi viesti.
Mitä minun pitäisi tehdä kaikelle tälle hillolle?
Tee sillä mitä haluat, minulle on sama! vastasin, vaikka tiesin, miten paljon olin siihen vaivannäköä ja rahaa uhrannut.
Salassa odotin silti, että hän ymmärtäisi, edes miettisi minua. Mutta tuli hiljaisuus.
Viikon päästä päätin hakea loput tavarani ja palauttaa avaimen.
Laitoin Tapanille viestin ennen tuloani. Hän avasi oven. Näytti väsyneemmältä, ehkä katuvalta, mutta minä pidin pintani. Keräsin loput tavarani: shampoot, teepaketin, villasukat, pleedi. Hän yritti puhua, mutta sanani eivät enää riittäneet hänelle.
Hetken seisoin oven edessä laukut käsissä. Tapani sanoi hiljaa: Älä mene. En pärjää ilman sinua.
Katsoin häntä pitkään. Minä taas katoan, jos jään, vastasin. Astuin käytävään, painoin oven kiinni perässäni ja tilasin taksin.
Matkalla katselin sumuista, ruskaista Helsinkiä. Jokainen koivu kadun varressa muistutti lapsuuden syksystä Kurikassa, siitä hetkestä, kun ensimmäistä kertaa uskalsi olla yksin. Kahden viikon päästä minulla on syntymäpäivä. Annoin itselleni lupauksen.
Kaikki on vielä mahdollista. Kaikki järjestyy, kun vain muistan sen, etteivät toisen toiveiden täyttäminen tee minusta vähemmän arvokasta. Nostin pääni, vedin henkeä. Syksy on lempivuodenaikani, muistutin itseäni. Olen sittenkin vapaa.
Kaikki tulee menemään vielä hyvin.
