Leena, oletko ihan sekaisin vanhuudessasi! Lapsenlapsesi ovat jo koululaisia, mitä sinä enää häitä suunnittelet? kuulin siskoni Marjan tokaisevan, kun soitin kertoakseni, että menen naimisiin.
Mietin, mitä tässä enää odottamaan. Viikon päästä meillä on Pekan kanssa vihkiminen maistraatissa, ja siskolle täytyy ilmoittaa. Ei Marja tietenkään juhliin tule, asutaan eri puolilla Suomea. Eikä tässä meidän iässä, kuusikymppisenä, mitään railakkaita juhlia halutakaan. Käydään rauhassa vihillä ja syödään kahdestaan hyvä illallinen.
Oltaisi toki voitu jättää vihkimättäkin, mutta Pekka pitää siitä tiukasti kiinni. Hän on niin herrasmies: avaa rappukäytävän oven minulle, tarjoaa kättä autosta ulos noustessa, auttaa takin päälle. Ilman papin tai maistraatin leimaa passissa hän ei suostu kanssani asumaan. Sanoi itsekin: En minä mikään pojankoltiainen ole. Haluan sitoutua kunnolla. Minulle Pekka on kyllä poika vieläkin, vaikka harmaata tukassaan. Töissä häntä arvostetaan ja siellä kaikki puhuvat kunnioittaen etunimi-isännimellä. Mutta kun Pekka näkee minut, nuortuu kymmeniä vuosia: nappaa kainaloon keskellä katua ja pyörittää. Iloiseksi se minut saa, mutta nolottaa myös. Murisen hänelle: Kansa katsoo, nauraa vielä. Pekka vaan vastaa: Ei täällä ketään ole, ketä kiinnostaisi muu kuin sinä! Hetket yhdessä tuntuvat siltä, ettei koko maailmassa olisi muita kuin minä ja hän.
Minullahan on kuitenkin sisko, jolle halusin kertoa kaiken. Pelkäsin, että Marja tuomitsee haukkumaan, niin kuin moni muukin, mutta oikeastaan tarvitsin hänen hyväksyntäänsä eniten. Lopulta rohkaistuin ja soitin.
Leena, et puhu totta… Marja huokaisi järkyttynenä. Vuosi vasta siitä, kun Matti haudattiin ja nyt sinulla uusi mies! Olin aavistanut, että hän yllättyy, mutta en ajatellut, että ihan Vainaan muistosta pahastuisi.
Kyllä mä muistan Matin, keskeytin hiljaa. Mutta kuka näitä aikamääreitä laatii? Kerro tarkkaan, milloin saan olla taas onnellinen ilman että joku haukkuu perässä?
Marja mietti hetken.
No, kunniallista olisi odottaa ainakin viisi vuotta.
Siis minun pitäisi sanoa Pekalle, tule uudestaan viiden vuoden päästä, minä suren vielä?
Siihen ei siskolla enää ollut sanottavaa.
Ja mitä odottaminen antaa muka, jatkoin että eikö siinäkin vaiheessa joku tulisi supisemaan selän takana? Minä en siitä välitä, mutta sinun mielipiteesi on mulle tärkeä. Jos painostat, niin perun koko hääjutun.
Älä nyt minun takiani mitään perumaan rupea, menkää vaikka tänään naimisiin! Mutta en silti ymmärrä sua enkä täysin tue. Sinä olet aina mennyt omia polkujasi, mutta en odottanut että näin vanhana alat ihan hulluttelemaan. Eikö sentään vähintään yksi vuosi lisää kannattaisi odotella…
En antanut periksi.
Mutta mitä jos meillä Pekan kanssa onkin aikaa vain vuosi? Ehtiikö sitä surra, kun elämääkin pitäisi elää?
Marja niiskutti puhelimeen.
Tee kuten haluat, hän huokasi lopulta. Totta se on, että jokainen haluaisi olla onnellinen, mutta ethän sinä onnetonkaan ole ollut…
Naurahdin.
Marja, oikeastiko? Sinäkin olet nämä vuodet ajatellut minua onnekkaana? Samoin minäkin uskoin, kunnes nyt vasta ymmärsin mitä kaikkea oli jäänyt elämättä. Olin vain työhevonen. Elämä oli yhtä suorittamista, ei koskaan taukoa.
Matti oli hyvä mies. Saimme kaksi tytärtä ja viisi lastenlasta. Mies painotti aina, että perhe on tärkeintä. Ja minä tein niin kuin hän halusi. Ensin oltiin töissä perheen vuoksi, sitten autettiin tyttärien perheitä, lopulta lapsenlapsia. Nyt, kun mietin tätä kaikkea, tuntuu että elämä oli vain tauotonta suorittamista ja osaamista rakkaudella.
Kun vanhempi tytär meni naimisiin, meillä oli jo kesämökki, mutta Matti halusi lisää omaa lihaa lapsenlapsille. Otettiin vuokralle peltoa, ostettiin eläimiä, eikä koskaan nukuttu ennen puolta yötä. Aamulla herättiin ennen viittä, vuosi vuodelta. Oltiin mökillä ympäri vuoden, kaupungissa käytiin lähinnä asioilla. Jos satunnaisesti sain soitettua ystävälle, kuulin kuinka toinen oli ollut lapsenlapsen kanssa ruotsinlaivalla, toinen miehensä kanssa teatterissa. Minulla ei ollut aikaa edes kauppaan, saati kulttuuririentoihin.
Joskus istuttiin useampi päivä ilman leipää, kun eläimet sitoi meidät kiinni kotiin. Voimia antoi vain, että lapset ja lapsenlapset olivat tyytyväisiä. Vanhin tytär sai vaihdettua auton meidän tuotoilla, nuorempi remontoi kotinsa ei työ siis mennyt hukkaan.
Vanha työystävä kävi kerran kylässä ja tokaisi: Leena, en ensin tunnistanut sinua. Luulin että täällä mökillä keräät voimia, mutta ethän sinä jaksa edes kunnolla olla! Miksi kidutat itseäsi näin?
Lapsiahan pitää auttaa, sanoin.
Lapset ovat aikuisia, elä vähän itsellesikin.
Silloin en ymmärtänyt, mitä tarkoitat elää itselle. Nyt ymmärrän: saa nukkua niin pitkään kuin haluaa, kävellä rauhassa kauppaan, mennä elokuviin, uimaan, hiihtämään. Eivätkä lapset tai lapsenlapset ole siitä köyhtyneet.
Mutta kaikkein tärkeintä: olen oppinut katsomaan maailmaa uusin silmin.
Ennen kiukutti haravoida mökillä lehtiä. Nyt ne tuovat iloa, kun tallaan niitä jaloin puistossa. Enää ei tarvitse juosta sateessa hakemassa vuohia katokseen, voin katsella sadetta kahvilan ikkunasta. Nyt ymmärrän, millaisia ihmeellisiä pilvet ja auringonlaskut ovat, ja miten ihanaa on tamppia kenkä lumihangessa. Näen kuinka kaunis on tämä meidän kaupunki. Kaiken tämän minulle avasi Pekka.
Kun Matti kuoli, olin kuin sumussa. Kaikki kävi niin äkkiä sydänkohtaus vei, eikä edes ambulanssi ehtinyt. Lapset möivät eläimet ja mökin, ja muuttivat minut takaisin kaupunkiin. Pitkään kuljin ympäri asuntoa aamuyöllä miettien, mihin itseni laittaisin.
Sitten Pekka tuli elämääni. Hän oli naapuri ja vävyni tuttu, auttoi meitä muuttohommissa. Eikä aluksi edes ajatellut mitään, kertoi jälkeenpäin nähneensä vain väsyneen, eksyneen naisen, jonka olisi pakko saada elämänhalua takaisin. Vei minut puistoon ulos hengittämään, osti jäätelöt ja ehdotti kävelyä lammelle syöttämään sorsia. Olinhan pitänyt sorsia mökillä vuosikaudet, mutta en ollut ikinä ehtinyt niitä katselemaan nyt vasta huomasin miten hauskoja ne ovat!
En olisi uskonut, että voi ihan vain seistä ja katsoa sorsia, ihmettelin. Omat vain syötin ja siivosin, mutta nyt saa vain olla.
Pekka nauroi, tarttui käteen ja sanoi: Odotahan vaan, näytän vielä vaikka mitä. Sinä synnyt uudestaan!
Ja niin minussa heräsi lapsen ilo. Avasin joka aamu uutta maailmaa, ja menneiden vuosien elämä alkoi tuntua vain raskaalta unelta. En oikein enää tunnista, milloin se tapahtui; yhtäkkiä vain huomasin tarvitsevani Pekkaa, hänen ääntään, nauruaan, halaustaan. Yhtenä aamuna tuntui, että tämä kaikki on totta ja ilman tätä en halua elää.
Tyttäret ottivat suhteen ensin tylysti vastaan! Heidän mielestään petin isän muiston. Se kävi kipeästi tunsin olevani heille velkaa. Pekan lapset taas ilahtuivat: sanoivat, että nyt he voivat hengittää rauhassa, kun Pekalla on seuraa. Oli vain enää soitettava Marjalle sitä olin lykännyt viimeiseen asti.
Milloin teillä on vihkiminen? Marja kysyi pitkän keskustelun päätteeksi.
Tällä viikolla, perjantaina.
No, eipä tässä muuta. Onnea nyt sitten vanhuuden päiviin, hän tokaisi kuivasti hyvästeissä.
Perjantaina Pekka ja minä ostettiin ruokaa kahdelle, pukeuduttiin parempiin, otettiin taksi maistraattiin. Astuimme ulos autosta, pysähdyin hämmästyksestä: oven edessä seisoivat minun tyttäret miehineen ja lapsineen, Pekan lapset perheineen, ja ennen kaikkea siskoni Marja! Hän piteli sylissään valtavaa kimppua valkoisia ruusuja ja hymyili kyynelten läpi. Marja! Ihan oikeasti, tulitko tänne minun takia? en voinut uskoa silmiäni.
Pitihän minun nähdä, kenelle sinut annan, hän nauroi.
Jäljelle jääneet päivät ennen häitä olivat kaikki järjestäneet kaiken yhdessä puhelinlangat olivat laulaneet, pöytä varattu ravintolaan.
Nyt, kun meillä on Pekan kanssa ensimmäinen hääpäivä takana, olen edelleen vähän epäuskoinen. Hän on nykyään koko suvulle läheinen, ja minä niin suunnattoman onnellinen etten meinaa uskaltaa sanoa sitä ääneen – pelkään vieläkin, että onni katoaa jos sitä liikaa kehuu.
