Kun häät pidetään suvussa, koko perhe täyttyy oudoista tunteista ilo häilyy ilmassa kuin sumu järven yllä juhannusyönä. Avioliiton onni on herkullista kuin uunilämmin ruisleipä, mutta seinien takana kaikuu aina myös hiljainen toinen puoli.
Miksi ihmiset katsovat asioita aina yhdestä kulmasta, kuin olisivat unohtaneet toisen puolen hopeamarkasta? En väitä, että avioliitto on painajainen. Mutta yhä nytkin monet suomalaiset naiset uskovat, että onni löytyy vain liitosta ja kodin perustamisesta. Usein nuoret tytöt, kuten Aino, eivät ymmärrä, mitä liitto oikeasti tarkoittaa.
Ainon suurin suunnitelma oli vain mennä naimisiin ja uskoa, että siitä alkaen kaikki loksahtaa kohdilleen.
Anna kun kerron, millaista kotoisessa Helsingissä oli. Uskoimme yhdessä mieheni Juhan kanssa, että jos menemme naimisiin, ja saamme lapsen, onni olisi itsestäänselvyys. Mutta totuus hengitti toisella suulla. Avioliitto toi elämäämme outoja uusia huolia, kuin tuulessa hyppeleviä peuroja metsäpolulla. Emme olleet edes ehtineet säästää omaa pientä hirsitaloa varten, kun Juhan töppöset tömisi ja selvisi, että odotan lasta. Nykyisin lapsen saaminen on yhtä kallista kuin harvinainen revontuliviina eikä euroja riittänyt.
Olimme riemuissamme vauvasta, mutta Juhalla oli oma pieni pyöräliike ja minä olin äitiyslomalla, onnettomana rahan puutteessa ja maailmasta irrallaan. Rikkauksista ei voinut puhuakaan. Äitiyskin oli minulle vieras. Poikamme Olavi ei nukkunut, sairasti jatkuvasti ja minä kuljin kuin sumussa, hermot rispaantuneina. Joskus kuvittelin karkaavani järvelle soutamaan. Kaikkia ei ole luotu perheen arjen vartijaksi.
Olisipa tämä selvinnyt aiemmin! Poikani täyttäessä kaksi vuotta, Juhan pyöräliike kaatui kuin syysmyrskyn riepottelema lato. Juha vaipui kummalliseen epätoivoon, ja epätoivon polulla lasi täyttyi viskistä. Oli pakko tarttua omaan toimeeni vein Olavin päiväkotiin, otin kaksi kokopäivätyötä ja uurastin kuin orava tammenterhojen perässä, kun Juha makasi humalassa sohvalla. Välillä halusin vain kirkua tai kadota metsän syliin. Olisin selvinnyt yksin, rahojen ja väsymyksen kanssa, ja mieleni olisi ollut tyyni kuin Ruokolahden lammet.
Eräänä yönä pyysin anoppiani Leenaa puhumaan Juhalle ja auttamaan häntä perheen pään nostossa. Suomalainen mies ei yleensä murru eikä jätä perhettään tyhjän päälle. Samaan aikaan purin sylini Leenalle: olin väsynyt ja musertua ohuen jään lailla.
Odotin ymmärrystä ja pehmeitä sanoja, mutta Leena sanoikin: Et ole ainoa, jolla on vaikeaa. Mutta sinä olet nainen. Nainen joutuu kestämään enemmän, eikä sovi murtua. Pidä huoli perheestä, ole liima, älä vähästä valita. Sulje suu kun itkettää, peitä silmät kun haluat itkeä. Kohtalonsa jokainen ottaa vastaan, elä valittamatta!
Nuo sanat olivat kuin kylmä morapuukko suoraan sydämeen.
Leenakin oli nainen ja tiesin, että hänelläkin oli ollut vaikeaa. Hänen miehensä oli laiska kuin märkä puu, mutta silti Leena kehotti minua puremaan hammasta ja kulkemaan läpi harmaan kiven. Mutta kuinka kauan jaksaa vaeltaa pimeässä metsässä ilman eväitä tai tulta?
Elämä on ainutkertaista sen soisi olevan polku, jossa on iloa ja leppeää tuulta, ei vain vastatuulta ja routaa. Esteitä tulee aina, mutta ei näin. Naisen osan pitää olla lämmin, iloinen ja rakastettu, kuin sauna järven rannalla kesäillassa.
