– Olet jo viisikymppinen, kuka sinusta enää välittää, – naureskeli mies. Mutta Liisa päätti ottaa siitä selvää

Sullehan on jo viisikymppiä mittarissa, ei sua kukaan enää tarvitse, ilkikurisesti naureskeli mies. Mutta Marja päätti ottaa selvää.

Marjan mies, Tapio Oskari Koskinen, oli teoriaihminen. Eikä yhdellä teorialla, vaan niitä oli vähintään parikymmentä, yhtä vankkoja kaikki. Vain naudasta saa kunnon hernekeiton. Kissojen äly päihittää koirat mennen tullen. Televisiota on katsottava äänenvoimakkuudella neljäkymmentäkaksi ei enempää, ei vähempää. Mutta tärkein teoria kuului näin: nainen ei kiinnosta miehiä viidenkymmenen jälkeen.

Tätä hän muotoili aina tilanteen ja mielialan mukaan.

Joskus akateemisesti: luonto se niin määrää, Marja, ei ole henkilökohtaista.

Joskus filosofisesti: semmoista on elämä, sille ei voi mitään.

Mutta useimmiten, varsinkin jos Marja pukeutui uuteen mekkoon tai punaasi huulet, ihan kotikutoisen suorasukaisesti: sullehan on jo viisikymppiä, ei sua kukaan enää halua.

Ei kysymysmerkkiä. Aivan kuin tosiasiana.

Marja oli viisikymmentäkaksi. Hän teki töitä kirjanpitäjänä rakennusfirmassa, aamuisin venytteli ja illalla luki kirjoja, viikonloppuisin leipoi pullaa, jota Tapio söi mielellään eikä koskaan yhdistänyt pullareseptejä siihen, kuka ne oli tehnyt.

Kaksikymmentäkuusi vuotta yhdessä. Siinä ajassa Tapio oli lihonut, kaljuuntunut ja kehittänyt oppinsa. Marja ei. Tai ei ainakaan samalla tavalla.

Ystävä, Kaisa, huomasi tämän ensimmäisenä.

Marja, sanoi hän kahvikupin äärellä, katsellen ystäväänsä sillä tietyllä tutkivalla siristyksellä, josta tiesi että jotain tärkeää ja ehkä vähän hullua oli tulossa. Tajutko itsekään, että olet oikeasti kaunis?

Älä höpsi, vastasi Marja automaattisesti.

Ihan totta. Ja kuule, mitä jos testattaisiin deittipalvelua? Ihan vain kokeilun vuoksi.

Marja laski mukin pöydälle.

Päästä jo.

Täytetään vain profiili. Valitaan hyvä kuva. Katsot, mitä tapahtuu.

Ei takuulla tapahdu mitään, Marja sanoi. Mullakin on jo viisikymppiä. Ketäpä minä enää kiinnostaisin?

Samalla hän havahtui; sanat ja äänenpaino olivat kuin suoraan Tapion suusta.

Kaisa oli toiminnan ihminen hän ei paljon suostutellut, teki tilanteen vain sellaiseksi, ettei voinut kieltäytyä joutumatta huonoon valoon. Se ilta Kaisa marssi Marjan luo tietokone kainalossa, viinipullo toisessa kädessä ja ilmeellä, joka viestitti: nyt tämä tehdään.

Katsos nyt. Profiili pystyyn hetkessä, Kaisa sanoi pöydän luona.

Mikä profiili? Marja ei ehtinyt riisua edes esiliinaansa.

Sinne deittisivulle, mistä äsken mainitsin.

Kyllä kuulit, mutta minä sanoin ei.

Sanot ketä minä kiinnostan. Se ei ole sama kuin ei.

Niin Marja istahti pöydän ääreen, ei antautuen vaan koska jalat väsyttivät pitkä päivä, kiire töissä, ruuhkaa, kaikkea. Pieni istu hetki vain.

Sitten kuva, Kaisa komensi yritteliäästi.

Mikä kuva pitää olla?

Hyvä kuva. Onko sinulla hyviä kuvia?

Marja mietti. Viimeisimmät olivat työpaikan pikkujouluista sivusta, viinilasi kädessä, katse kaukana, koska Tapio sinä iltana soitti kolme kertaa perään ja kyseli milloin Marja tulee kotiin.

On yksi uudesta vuodesta, hän sanoi varovasti.

Näytäpä.

Marja näytti. Kaisa tuijotti pitkään.

Erinomainen, oikeasti. Miksei elämässäsi näy tämä ryhdikkyys, mutta kuvassa kyllä näkyy?

Kuvassa ei kukaan näe minua, Marja tokaisi, eikä itsekään tiennyt, miksi niin sanoi.

Kaisa jäi katsomaan tarkasti. Sitten hän avasi viinin.

Annetietoja naputeltiin pitkään oikeastaan Kaisa kirjoitti ja Marja vastusti, kohta kohdalta.

Mitä etsit? Laita ystävyyttä ja seuraa.

En halua kenenkään seuraa.

Silti laitat. Kirjoita.

Kerro itsestäsi. Mitä siihen voi laittaa? Kirjanpitäjä, osaan tehdä hyvää hernekeittoa, asun miehen kanssa jolla on teoria naisista yli viidenkymmenen”?

Kirjoitetaan: Aktiivinen ja kiinnostunut elämästä, rakastan lukemista ja matkailusta haaveilua.

Enhän ole missään käynyt

Mutta haluaisitko käydä?

Tavallaan haluaisin.

No siinä ei valehdeltu.

Kuvaksi valittiin se uusi vuoden juhlasta viininpunainen mekko, hiukset ylhäällä ja silmissä eloa. Tänä yönä Tapio ei ollut kuvaa nähnyt; oli jo nukahtanut Marjan tullessa kotiin.

Noin! Kaisa napautti tietokoneen kannen kiinni. Profiili valmis.

Entä sitten?

Odotetaan.

Mitä tässä nyt muka odotetaan?

Kyllä näet, Kaisa sanoi ja iski silmää.

Marja kaatoi itselleen viiniä ja katsoi ulos ikkunasta. Ulkona oli tavanomainen suomalainen ilta, valotolppa, koivun karu oksa, ei mitään ihmeellistä. Tavallinen ilta. Tapio katseli olohuoneessa televisiota ääni juuri sopivasti neljäkymmentäkaksi. Ruudulta kantautui tasaista puhetta, kaikki ennallaan.

“No, olkoon”, Marja ajatteli. “Jos kerran profiili on, niin on.” Ei siitä mitään kuitenkaan tulisi.

Hän joi viinin loppuun ja meni tiskille.

Aamulla Marja ei ajatellut koko profiilia. Töissä hän teki neljännesvuosiraporttia, kävi ruokatauolla alakerran henkilöstöravintolassa ja palasi miettimään, kuinka monta harakkaa istui ikkunalaudalla.

Puhelin roikkui laukussa.

Viideltä hän viimein kaivoi sen esiin, ihan vain tarkistaakseen Tapion viestit. Taviolta ei ollut viestiä. Sen sijaan deittisovelluksen ilmoitus punainen pallo numerolla.

Luku: 11.

Yksitoista viestiä. Yhdessä päivässä.

Marja katsoi puhelinta, puhelin katsoi häntä. Hän työnsi laukun kiinni, istui hetken, mutta kaivoi puhelimen uudestaan esiin.

Yksitoista.

Varmaan huijausviestejä, hän mietti.

Eipä ollut. Siinä oli yksitoista miestä kuvien, nimien ja ihan oikeiden viestien kera. Yhdet kirjoittivat lyhyesti: Hei, kiinnostava profiili. Toiset enemmän: esimerkiksi Antti, viisikymmentäneljä, kirjoitti kolme kappaletta kirjoista, siitä miten kuvasta näkyi jotakin elävää, ja kuinka matkailu kiinnostaa.

Marja luki viestin kahdesti.

Minäkin kirjoitin matkailusta, hän hoksasi, ja tunsi pienen piston no, ehkä ihan hyvä että niin teki.

Illalla hän soitti Kaisalle.

Siellä on yksitoista viestiä, hän ei edes tervehtinyt.

Oho! Mitä minä sanoin! Kaisa vastasi riemuiten.

Yksi kirjoittaa kirjoista.

Vastaa!

En minä voi vastata.

Marja.

No mitä? Viisikymmentäkaksi, varattu nainen.

Anna nyt mahdollisuus.

Marja ei vastannut. Pesin astiat ja ajattelin Anttia ja hänen kolmea kappalettaan.

“Höpsö”, Marja tuhahti itselleen.

Aamulla hän sitten avasi sovelluksen taas. Punaiseen palloon oli ilmestynyt uusi luku.

Kaksikymmentäkahdeksan.

Marja istahti sängyn reunalle. Tapio vielä nukkui.

Kaksikymmentäkahdeksan viestiä yön aikana.

Hän selasi varovaisesti, aivan kuin voisi rikkoa jotain tärkeää. Tässä oli Jari, neljäkymmentäkahdeksan, insinööri, hassu kuva kissan kanssa. Tässä Lauri, viisikymmentäkuusi, vakava kravattimies: Olet todella kaunis nainen. Tässä Sami ja tässä Marja jäi hetkeksi neljäkymmentäyksi, taustalla tunturit: Hei. Kerro jotakin itsestäsi.

Neljäkymmentäyksi. Yksitoista vuotta nuorempi.

Marja sulki puhelimen. Sitten avasi taas.

Toisen päivän iltaan mennessä viestien määrä oli mennyt yli viidenkymmenen.

Viisikymmentäkolme. Itse asiassa viisikymmentäneljä, sillä viesti tuli lisää vielä laskun aikana.

Keittiön pöydän ääressä hän teekuppi kädessä selasi niitä, kuin olisi mennyt ostamaan ruisleipää ja löytänytkin aarteen. Tässä Eero, viisikymmentä, yrittäjä, lähetti runon lainattu ehkä, mutta tuntui silti hyvältä. Tässä Pekka: Pidin sinusta, tutustuisitko paremmin? Sama Sami tuntureineen kirjoitti uudelleen, ystävällisesti, ei painostaen: Vai oletko varattu? Ei mitään hätää.

Marja katsoi kauan tätä viestiä.

Tapio jutteli telkkarilleen. Telkkari vastasi omiaan. Niillä näytti olevan mainio yhteisymmärrys.

Kuka sua muka tarvitsee, Marja muisti.

Viisikymmentäneljä viestiä kahdessa päivässä. Jotkut hänen ikäisiään, jotkut nuorempia. Yksi kirjoitti runon, toinen odotti vastausta ja otti vielä uudelleen yhteyttä, ystävällisesti.

Tapio Oskari Koskisen teoria rasahti halki joka sivulta, hitaasti mutta varmasti.

Marja joi teen loppuun, laittoi kupin tiskialtaaseen ja katsoi ensimmäistä kertaa pitkään, kunnolla itseään pimeässä ikkunassa.

Siellä oli viisikymmentäkaksivuotias nainen, suoraryhtinen, lämminsilmäinen, jolle viisikymmentäneljä ventovierasta oli kahdessa päivässä kirjoittanut.

Herranen aika, Marja kuiskasi peilikuvalleen.

Peilikuva näytti nyökkäävän.

Puhelin oli yöpöydällä.

Tapio kurotti silmälaseihinsa olivat siinä ihan lähellä ja samalla puhelimen ruutu välähti: uusi ilmoitus. Tapio otti puhelimen käteensä, kuten hänellä oli aina tapana. Hän vilkaisi näyttöä ja rypisti kulmiaan.

Katsoi vielä kerran. Näytössä luki: Sami: Hyvää huomenta! Ajattelin sinua…

Tapio Oskari nousi sängyllä istumaan. Hitaasti. Kuin olisi juuri kuullut jotain suurta, eikä vielä päättänyt oliko se hyvää vai pahaa.

Marja, hän huusi.

Marja seisoi keittiössä keittämässä kahvia. Hän kuuli ja ei kiirehtinyt.

Marja!

Joo, olen tulossa.

Marja astui huoneeseen kahvimuki kädessä, aivan tyynenä. Tapio piti puhelinta kuin eläintä, jota ei tiennyt pitäisikö siitä päästää irti.

Mitä tämä nyt on? hän kysyi.

Marja vilkaisi puhelinta, sitten miestä. Otti hörpyn.

Ilmoitusviesti, hän vastasi.

Näen että ilmoitus. Kuka tämä Sami on?

Deittipalvelusta.

Tauko. Pitkä, suomalaisen hyvä tauko.

Mistä deittipalvelusta?! Tapio nousi.

Kyllä vain, rekisteröidyin.

Mihin ihmeeseen?

Marja laski mukin yöpöydälle, katsoi miestään rauhallisena, melkein kiinnostuneena kuin arvoitusta ratkoen, jonka vastaus on jo tiedossa.

Tarkistin sun teoriaasi, Marja sanoi.

Mitä teoriaa?

Sitä että nainen ei kiinnosta miestä viidenkympin jälkeen. Muistatko? Kuka sua enää tarvitsee.

Tapio avasi suunsa. Sulki sen. Katsoi taas puhelinta sinne kilahti kolme uutta ilmoitusta, ne vilahtivat peräjälkeen.

Kuinka monta niitä oikein on… lause jäi kesken.

Viisikymmentäneljä, Marja kertoi. Kahdessa päivässä.

Viisikymmentäneljä, Tapio toisti hiljaa. Luku taisi olla vaikea sulattaa.

Joukossa muutama nuorempikin, Marja lisäsi, nappasi mukinsa ja palasi keittiöön.

Tapio Oskari Koskinen jäi seisomaan huoneeseen, puhelin kädessään. Ikkunan takana oli tavallinen aamu tolppa sammunut, koivu alaston, varpuset pitivät meteliä räystäällä. Kaikki ennallaan. Mutta teoria ei enää pitänyt.

Ei yhtään.

Ja siitä Marja oppi, että koskaan ei pidä antaa toisen sanella omaa arvoaan sillä joskus todellisuus yllättää, kun uskaltaa katsoa itseään rehellisesti, ja näkee ihmisarvon juuri sellaisena kuin se on: ainutlaatuisena ja arvokkaana, riippumatta iästä.

Rate article
vsematerialy
– Olet jo viisikymppinen, kuka sinusta enää välittää, – naureskeli mies. Mutta Liisa päätti ottaa siitä selvää