Olen nyt virallisesti eläkkeellä kirjoitan tätä hiljaisena sunnuntai-iltana, kun kevät tuoksuu jo ikkunoiden raosta sisään. Perjantaina töissä oli juhlat, sellaiset maalaisjärjellä järkeenkäyvät jäähyväiset: iso mansikkakakku, kahvit, tulppaanikimppu ja kortti, jonka allekirjoitti jopa vartija Jari se sama, joka ei ikinä muistanut nimeäni. Hymyilin, söin ja olin osa joukkoa vielä hetken, kaikki sujui kuten pitikin.
Lauantai meni jotenkin luiskahtaen ohi, mutta sunnuntai-iltana puhelin soi. Tytärni, Hanna.
Äiti, nyt kun olet eläkkeellä, päätettiin Tarmon kanssa, että sinulla on varmasti paremmin aikaa? Eikös niin?
No, periaatteessa, sanoin varovasti, sillä jokin minussa alkoi heti olla varuillaan.
No hienoa! Voisitko hakea lapset päiväkodista aiemmin ja olla heidän kanssaan iltapäivisin?
Joka päiväkö? kysyin.
No niin kai, kun kerran nyt olet kotona.
Kotona… Totesi sen erityisellä äänensävyllä. Miten usein ihminen unohtaakaan, että olla kotona ei ole sama kuin olla vapaana muiden tarpeisiin. Sanoin vain:
Hyvä on, Hanna.
Samassa hetkessä vatsanpohjassa jokin lämmin alkoi hiljalleen kuplia en vielä osannut muotoilla mitä.
Olin nimittäin juuri maksanut etukäteen kevääksi kursseja: aikuisten lavatansseja työväenopistolla, vaihteeksi vähän iloa ja askelta elämään. Kaksi vuotta olin haaveillut siitä, kun näin Espalla dynaamisen, selkä suorana kulkevan arviolta kuusikymppisen naisen, jonka kävelystä näkyi vapautta ja innostusta. Halusin kokeilla, miltä sellainen askel tuntuu.
Mutta maanantaina hain Niilo ja Sanni -vauhtiparin päiväkodista.
Sanni vaati letin kuten “Frozenin Elsa”, Niilo kaatoi mustikkamehun valkoiselle matolleen. Iltaan mennessä olo oli kuin vanhalla matematiikan kirjalla: hieman kulunut ja kulmat kääntyneinä ylös. Tytär tuli hakemaan lapset puoli kahdeksan kiitti:
Kiitos, äiti! Olet kyllä oikea aarre!
Aarre, mietin sulkiessani oven.
Näin se jatkui kolme viikkoa. Jo kolmessa viikossa vaikka se mihinkään muuhun ei riittäisikään huomaa, jos elämästä alkaa kadota oma paikka. Systeemi oli hioutunut huippuunsa: Hanna soitti pirteästi aamulla:
Äiti, haetko tänään lapset?
Ei kysymys, vaan ilmoitus. Kuin ilmoitus pankista: Tililtä on veloitettu…
Sanoin aina kyllä, sillä olin tottunut olemaan se, jonka tehtävä on olla vaivaton.
Lavatanssit peruin, siirsin osallistumisen. Kurssisihteeri lupasi, että maksu olisi voimassa kuun loppuun sitten tuli uusi kuukausi, eikä kursseille menty. Myös kaverini Eija, ex-työkaveri, oli kutsunut elokuviin. Ranskalaista komediaa, oltaisiin otettu kermaleivokset ennen näytöstä ja puisteltu päätä elämän sattumuksille. Jouduin kieltäytymään.
No, ehkä ensi kerralla, Eija lohdutti.
Ehkä ensi kerralla on yleensä yhtä kuin ei todennäköisesti koskaan.
Arkipäivät saivat kaikki samanlaisen sävyn. Puolen päivän jälkeen päiväkoti, lapset kotiin. Sanni olisi halunnut jatkuvaa osallistumista ja askartelua, Niilo sen sijaan puuhaili hiljaa mutta onnistui silti aina kaatamaan, pudottamaan, sotkemaan ja katsomaan minua yllättyneenä, kuin painovoima olisi ollut uusi asia.
Kello kuuden jälkeen selkä kipuili, ja puoli kahdeksalta päätä jomotti. Kiitokset jätin huomioimatta olin liian väsynyt.
Mietin joskus sohvalla: Jokin tässä ei ole kohdallaan. En vain heti tiennyt mikä.
Eräänä iltana televisiosta tuli keskusteluohjelma, jossa minua vanhempi rouva sanoi kameraan: Olen elänyt toisia varten. Sitten tajusin eläkkeellä, että saan elää myös itseäni varten.
Jäin katsomaan ruutua.
Niinhän se on, sanoin ääneen.
Kaivoin keittiön laatikosta tanssikoulun aikataulun. Kevään kurssit jatkuisivat vielä puolitoista kuukautta. Jos OIKEASTI haluaisin, ehtisin vielä mukaan. Ja nyt halusin.
Seuraavana aamuna ilmoittauduin uudelleen. Kiinnitin lukujärjestyksen näkyvälle paikalle, jääkaappiin Muumi-magneetilla. Soitin Eijalle: ensi lauantaina mennään elokuviin.
Yhtäkkiä elämässäni oli taas jotain omaakin.
Sunnuntaina kävelin yksin Töölönlahden ympäri, istuin kahvilassa, join kupin Sumatralaista kahvia ja katselin, kuinka vanhempi pariskunta nauroi omille jutuilleen. Eläke ei olekaan loppu sehän on uudenlainen alku.
Maanantaina hain lapset taas. Hanna vilkaisi minua tarkemmin hakiessaan heidät.
Äiti, miksi olet niin hyvällä tuulella?
Tänään vaan on hyvä mieli, vastasin.
Ahaa, Hanna sanoi mutta ei miettinyt sen enempää.
Turhaan.
Sillä perjantai-iltana puhelin jälleen soi. Hannalla oli kevyt ja huoleton ääni:
Äiti, lähdemme Tarmon kanssa keskiviikkona kolmeksi päiväksi kylpylään, kun on niin uuvuttanut. Otathan lapset?
Mutta minulla oli jo varattu matka valmiiksi maksettu, valmiiksi tulostettu. Turun saaristoon Eijan ja kahden muun ystävän kanssa: mökkiviikonloppu, opastettu kierros, perinteinen lohikeitto ja vähän mustikkalikööriä. Kaikki oli järjestetty.
Katsoin puhelinta. Katsoin lappua jääkaapin ovessa. Katsoin matkapapereita keittiötasolla ne tuntuivat lohdulliselta salaliitolta.
Se tunne, joka vatsanpohjassa oli alkanut kolmen viikon aikana, oli nyt kiehunut oikeaan mittaansa.
En vastannut heti.
Yleensä olisin sanonut joo tai ilman muuta. Mutta nyt pidin pienen tauon. Kolme sekuntia hiljaisuutta puhelimessa se on pitkä aika.
Hanna, en ehdi tällä kertaa.
Hiljaisuus.
Mitä…? kysyi Hanna. Ei vihaisesti, vaan aidosti hämmentyneenä.
Minulla on mökkimatka. Olen sopinut jo matkan Eijan kanssa Turun saaristoon.
Tauko.
Ootko tosissasi?
Olen, sanoin rauhallisesti.
Äiti. Olet eläkkeellä. Sinunhan pitäisi olla lasten kanssa.
Sanottu aivan kuin se olisi yksinkertainen tosiasia. Eläkeläinen = lastenhoitaja.
Pidin vielä pienen tauon.
Hanna, olen mummo, en ilmainen hoitotäti.
Mitä…?
Hannan ääni muuttui kapeammaksi, sirpakammaksi.
Ymmärrätkö, että me olemme töissä? Tarvitsemme sinua?
Ymmärrän, sanoin. Ja olen auttanut. Kolme viikkoa joka päivä eikö se riitä avuksi?
Mutta sinä olet kuitenkin kotona!
Siitä tässä juuri oli kyse siitä, että kotona ei ole sama kuin aina käytettävissä.
Hanna, elin kolmekymmentä viisi vuotta sinun vuoksi. Yksin, ilman apua, ilman lomia kunnolla. En valita, se oli oma päätökseni. Mutta nyt haluan hetken itseäni varten.
Hanna ei osannut vastata.
Tämä on itsekästä, sanoi hän kuiskaten.
Kutsu sitä miksi haluat, vastasin.
Lopetin puhelun.
Katsoin puhelinta, laitoin veden kiehumaan ja istuin ikkunan ääreen. Ulkona huhtikuun tuoreet lehdet kiemurtelivat oksilla kuin malttamattomina, haluten jo kasvaa.
Parinkymmenen minuutin päästä Hanna soitti uudelleen.
Äiti, me ei nyt tiedetä, mitä teen lasten kanssa.
Ymmärrän. En minäkään tiennyt sinun iässäsi, mutta selvisin. Ja tekin selviätte.
Se on eri asia!
Mikä siinä sitten on toisin?
Hanna vaikeni. Olikohan vastausta ollenkaan, vai eikö vain kehdannut sanoa sitä.
Mutta olet eläkkeellä, äiti. Etkö keksi muuta tekemistä?
Teen juuri sitä, mitä haluan, sanoin. Tanssin. Matkustan. Käyn kahvilla ja katson ihmisiä. Tai vaikka vain istun ikkunalla. Se on minun valintani. Et kai sinäkään selitä minulle, mitä viikonloppuisin teet?
Olen töissä!
Niin minäkin olin. Kolmekymmentä vuotta.
Pitkä tauko.
Äiti, sinä olet muuttunut.
Niin olen. Vasta nyt mutta sekin on jotain.
En ymmärrä sinua.
Ehkä joskus ymmärrät.
Lopetimme ilman hyvästejä. Kuin hississä jonkun tuntemattoman kanssa: Hei, näkemiin.
Istuin vielä kauan ikkunan ääressä katsellen ulos. En miettinyt mitään; olin vain paikallani.
Kirjoitin Eijalle: Mennään. Varataan.
Sain vastauksen heti: Jes!!!
Hymyilin. Huhtikuu oli räpsäyttänyt lehdet auki kuin toisin sanoen: nyt riittää odottaminen.
Hanna ei soittanut neljään päivään.
Sinä aikana ajelimme Turun saariston teitä, maistelimme likööriä, kuvasimme kirkon torneja ja nauroimme ystävien kanssa asioille, jotka eivät oikeastaan ole tärkeitä paitsi silloin kun elämä vihdoin hengähtää ja aikaa on.
Palasin kotiin sunnuntai-iltana.
Hanna soitti maanantaina. Nyt hän puhui harkitusti ja pysähtyen:
Ehkä olin väärässä, äiti. Kyllähän sinulla on oikeus omaan elämään.
Kiitos, että ymmärrät.
Me ollaan vaan niin totuttu, että sinä aina…
Tieän. Osa minun syytäni.
Tauko.
Mutta voitko joskus auttaa? Ei aina. Kun sopii.
Mielelläni, kun se sopii. Lapset ovat parasta mitä tiedän. Mutta joskus ei tarkoita samaa kuin että aina, kun olet kotona.
Niin, Hanna sanoi hiljaa. Niin se on totta.
Nyt haen lastenlapset joskus perjantaisin. Leivomme karjalanpiirakoita, katsomme Muumeja ja kerron heille saaristosta, kirkoista ja siitä, miten makeaa likööri on kunhan se valitaan oikein.
Tiistaisin tanssin.
Ja Sanni ja Niilo kertovat päiväkodissa, että heidän mummonsa käy tanssimassa. Pieni ylpeys pilkistää heidän kasvoiltaan.
Tanssiva mummo on enemmän ja parempi kuin mummo, joka vain on kotona kotona.
