Olen nyt 70-vuotias, ja minusta tuli äiti ennen kuin opin miettimään, kuka oikeastaan olen. Menin nuorena naimisiin, ja heti ensimmäisestä raskaudesta lähtien koko elämäni järjestyi muiden ehdoilla. En ollut koskaan palkkatöissä kodin ulkopuolella en siksi etten olisi halunnut, vaan koska ei ollut vaihtoehtoa jonkun täytyi olla kotona. Mieheni lähti varhain töihin ja palasi myöhään. Koti oli minun valtakuntani. Lapset olivat minun vastuullani. Niin oli väsymyskin.
Muistan monet unettomat yöt, kun yksi lapsi oli kuumeessa, toinen oksensi, kolmas itki. Olin yksin. Kukaan ei koskaan kysynyt, miten jaksan. Aamulla oli pakko nousta, laittaa aamupalaa ja jatkaa samaan tahtiin. En koskaan sanonut en jaksa. En pyytänyt apua. Ajattelin, että sellainen kuuluu olla hyvä äiti.
Kun lapset kasvoivat, pohdin, voisinko opiskella vaikkapa lyhyen kurssin. Mieheni kysyi: Mihin sinä sitä tarvitset? Sinun työsi on jo tehty. Uskoin häntä. Jäin taustalle tukemaan toisia. Kun yksi lapsista jätti yhden lukukauden väliin, olin se, joka puhui miehelleni ja rauhoitteli häntä. Kun toinen tytöistä tuli nuorena raskaaksi, kuljin hänen kanssaan neuvolassa ja hoidin vauvaa, jotta hän sai järjestää elämänsä kuntoon. Olin aina se, joka kantoi silloin, kun kaikki uhkasi hajota.
Sitten tulivat lapsenlapset, ja koti täyttyi jälleen reppuja, leluja, itkua, naurua. Olin vuosia kuin koko perheen päiväkoti, ruokala ja sairaanhoitaja. En koskaan pyytänyt mitään vastineeksi, enkä valittanut. Kun olin aivan lopussa, kuulin: Äiti, vain sinä osaat hoitaa nämä pienet. Se piti minut liikkeellä.
Sitten mieheni sairastui. Hoidin häntä viimeiseen asti. Sen jälkeen alkoivat selitykset: Tällä viikolla en ehdi, ensi viikolla nähdään, soitetaan myöhemmin. Nyt saattaa mennä viikkoja, etten näe ketään. En liioittele viikkoja. Syntymäpäivinäni saan joskus vain viestin WhatsAppissa. Joskus katoin pöytään kaksi lautasta huomaamattani. Havahdun vasta, kun ruoka on valmista eikä ketään ole kutsuttavana.
Kerran kaaduin kylpyhuoneessa. Ei käynyt pahasti, mutta pelästyin. Istuin lattialla ja toivoin, että joku vastaisi puhelimeen. Kukaan ei vastannut. Nousin omin voimin ylös. En maininnut siitä kenellekään, etten huolestuttaisi heitä. Opin vaikenemaan.
Lapseni sanovat rakastavansa minua ja tiedän, että se on totta. Mutta rakkaus ilman läsnäoloa on myös kipeää. He puhuvat minulle kiireessä, aina menossa. Kun alan kertoa jotain, he sanovat: Joo, äiti, puhutaan myöhemmin. Se myöhemmin ei koskaan tule.
Vaikeinta ei kuitenkaan ole yksinäisyys. Vaikeinta on tunne, että olen siirtynyt välttämättömyydestä tarpeettomaksi. Olin kaiken perusta, ja nyt olen hankala lisärasite kalenterissa. Kukaan ei kohtele minua huonosti. He eivät vain enää tarvitse minua.
Mitä neuvoa antaisitte minulle?




