Olen 66-vuotias ja tammikuun alusta lähtien olen asunut yhdessä 15-vuotiaan tytön kanssa, joka ei ole oma tyttäreni. Hän on naapurini tytär, jonka äiti poistui keskuudestamme muutama päivä ennen uutta vuotta. He olivat aiemmin eläneet kahdestaan pienessä vuokra-asunnossa vain kolmen talon päässä minusta – yksi sänky kahdelle, improvisoitu keittiö ja pieni pöytä, joka toimi ruokailuun, läksyihin ja työhön. Kodissa ei koskaan ollut luksusta, vaan pelkästään välttämättömät asiat. Tytön äiti sairasti vuosia mutta paiski silti töitä joka päivä. Myin katalogituotteita ja kiersin koteja toimittaen tilauksia, kun taas hän pistivät pienen myyntipisteen talon eteen ja möivät karjalanpiirakoita, puuroa ja mehua. Tyttö auttoi koulun jälkeen, ja iltaisin näin heidän laskevan kolikoita uupuneina, miettien riittävätkö rahat seuraavaan päivään. Äiti oli ylpeä ja ahkera, eikä koskaan pyytänyt apua. Jos pystyin, ostin heille ruokaa tai vein valmista ruokaa, varoen loukkaamasta hänen ylpeyttään. Heillä ei koskaan käynyt vieraita ja sukulaisista ei puhuttu – tyttö kasvoi näin, oppien pienestä lähtien pärjäämään vähällä ja auttamaan. Tänään mietin, pitäisikö minun olla auttanut enemmän, mutta kunnioitin äidin rajoja. Kun äiti lähti äkisti, tyttö jäi yksin asuntoon – vuokra ja laskut maksettavana, koulun alku edessä. Muistan tytön hämmentyneen ja pelokkaan ilmeen, kun hän mietti pärjäämistään ja sitä, hakisiko joku hänet vai jouduttaisiinko hänet sijoittamaan jonnekin tuntemattomaan. Silloin päätin ottaa hänet luokseni. Sanoin vain, että hän voi jäädä. Tyttö pakkasi vähäiset vaatteensa ja tuli luokseni; suljimme asunnon ja vuokranantaja ymmärsi tilanteen. Nyt asumme yhdessä – hän ei ole taakka, eikä tarvitse tehdä kaikkea puolestaan. Olemme jakaneet tehtävät: minä teen ruokaa ja hoidan ateriat, hän auttaa siivouksessa, tiskaa, petaa sänkynsä, lakaisee ja järjestää yhteisiä tiloja. Kaikki hoidetaan yhdessä – ei huutoa tai käskyjä, vaan keskustellen. Huolehdin hänen kuluistaan: vaatteista, koulutarvikkeista, eväistä. Koulu on kahden korttelin päässä. Taloudellisesti tämä on tehnyt elämästäni tiukempaa, mutta se ei haittaa – tiedän, että hänellä on nyt turvaa eikä joudu elämään samaa epävarmuutta kuin äitinsä sairastaessa. Hänellä ei ole ketään muuta. Minullakaan ei ole lapsia kotona. Uskon, että kuka tahansa tekisi näin. Mitä ajattelette tarinastani?

Olen 66-vuotias. Tammikuun alusta lähtien olen elänyt saman katon alla viisitoistavuotiaan tytön kanssa hän ei kuitenkaan ole oma tyttäreni. Hän on naapurini tytär, ja äitinsä nukkui pois vain muutama päivä ennen vuodenvaihdetta. He asuivat kaksin pienessä vuokrakämpässä täällä Helsingissä, vain kolmen talon päässä omastani. Kämppä oli aivan pieni: yksi sänky meille molemmille, pieni kokoon kyhätty keittiönurkkaus ja pöytä, joka toimi sekä ruokailussa, opiskelussa että tarvittaessa työpisteenä. Koti ei ollut ylellinen eikä mitään ylimääräistä vain ihan välttämättömät tavarat.

Tytön äiti oli ollut sairas jo monta vuotta, mutta silti hän kävi töissä joka päivä, kun vain jaksoi. Itse myin kotona tuotteita suoramyyntikatalogista ja kuljin ihmisten oville toimittamaan tilauksia. Kun rahat eivät riittäneet, hän pystytteli pienen toripöydän talon eteen ja myi voisilmäpullia, kauravellia ja marjamehua ohikulkijoille. Tyttö auttoi iltapäivisin koulun jälkeen: leipoi, tarjoili, siivosi, kokosi tavaroita kasaan. Monesti illan hämärässä näin heidän laskevan kolikoita keittiöpöydän ääressä, väsyneinä ja hiljaisina, miettien riittääkö eurot seuraavaan päivään. Äiti oli ylpeä ja sitkeä. Hän ei koskaan pyytänyt tai anonut apua. Joskus ostin heille ruokaa tai vein valmista ruokaa, mutta aina varoen, etten loukkaisi äidin itsetuntoa.

En koskaan muista, että heillä olisi ollut vieraita tai sukulaisia käymässä. Äiti ei puhunut omista sisaruksista, sukulaisista tai omista vanhemmistaan. Tyttö kasvoi tuossa ympäristössä kahdestaan äitinsä kanssa, tottuneena pienestä lähtien auttamaan eikä pyytämään mitään, pärjäten sillä mikä on. Nyt kun mietin menneitä, ehkä olisin voinut tarjota apua useammin, mutta silloin kunnioitin äidin asettamaa rajaa.

Äidin lähtö oli yhtäkkiä. Hän oli eräänä päivänä töissä ja muutaman päivän päästä poissa. Ei mitään pitkää hyvästelyä, ei sukulaisia, jotka olisivat ilmestyneet paikalle. Tyttö jäi yksin vuokrakotiinsa vuokra juoksi, laskut piti maksaa, eikä kahden viikon päästä alkavaa koulua voinut unohtaa. Muistan, miltä tytön kasvot näyttivät niinä päivinä: hän kulki asunnossa edestakaisin, silmissä pelko tulevasta, ettei päätyisi kadulle, ettei kukaan ottaisi hänestä vastuuta, ettei joutuisi jonnekin tuntemattomaan.

Päätin, ihan hiljaa vain, ilman suuria puheita, että hän tulee minun luokseni asumaan. Sanoin tytölle, että hän on tervetullut meille. Hän pakkasi vaatteensa muovipusseihin kaiken sen vähäisen mitä omisti ja tuli luokseni. Suljimme asunnon ovet, löysimme vuokranantajan, joka ymmärsi tilanteen.

Nyt hän asuu luonani ei taakkana, eikä ihmisenä jolle kaikki tehdään puolesta. Meillä on selkeä työnjako. Minä hoidan ruoanlaiton ja suunnittelen ateriat. Tyttö auttaa kotitöissä tiskaa, petaa sänkynsä, siivoaa yhteisiä tiloja. Molemmilla on omat vastuunsa, ei huutoa tai käskyjä, vaan kaikki sovitaan yhdessä.

Huolehdin hänen kuluistaan: vaatteet, vihkot, koulutarvikkeet, eväsrahat mikä vain on tarpeen. Kouluun on vain pari korttelia matkaa.

Siitä lähtien kun hän tuli, rahatilanne on ollut tiukempi, mutta se ei millään tavalla paina mieltäni. Mieluummin näin, kuin että hän olisi yksin, epävarmana huomisen suhteen, kuten silloin kun äiti oli sairastamassa. Hänellä ei ole ketään muita. Minullakaan ei ole lapsia, jotka asuisivat luonani. Uskon vilpittömästi, että jokainen suomalainen tekisi samoin minun asemassani. Mitä mieltä sinä olet tästä tarinastani?