Olen nyt 65-vuotias, ja tässä on tarinani siitä, millaista elämä on ollut siitä asti kun menin naimisiin.
Astuin avioliittoon 23-vuotiaana en siksi, että olisin ollut raskaana tai painostettu, vaan koska siihen aikaan Hämeenlinnassa uskottiin, että avioliitto ei ole joku kevyt kokeilu, vaan vakava lupaus. Me molemmat olimme töissä, ja vaikka arjessa emme tunteneet toisiamme kuin juhlapäivinä, ajattelimme, että loppu opitaan aikanaan.
Ensimmäiset vuodet eivät olleet mitään helppoa tanssia. Opettelimme elämään yhdessä ja riitelimme kaikesta: siitä, miten koti pidetään, rahasta, tavoista milloin hän unohti tiskikoneen, milloin minä vaadin pyykit narulle. Välillä riitelimme, välillä olimme hiljaa päiviä, ja ilmapiiri oli kuin marraskuun taivas. Ei ollut väkivaltaa tai uskottomuutta, mutta erimielisyydet olivat sellaisia, ettei moni pariskunta tänään kestäisi edes yhtä vuotta. Enkä minä itsekään ollut varma, selviänkö.
Kun esikoisemme syntyi, tajusin, ettei avioliitto ole pelkkää rakkautta. Se on vastuuta, väsymystä, itsensä unohtamista. Hän teki pitkää päivää tehtaalla, ja minä sain pyörittää kotia. Välillä tunsin olevani näkymätön kuin joku suomalaisten perinteinen peikkohahmo, joka vain ilmestyy kun villasukat katoavat. Joskus olin vain loppuun palanut. Mutta aina kun mietin lähtöä, kuvittelin, mitä yksi revitty koti tarkoittaisi ei vaan minulle, vaan lapsille.
Taloudelliset myrskyvuodet tulivat. Oli kuukausia, jolloin palkat täsmäsivät tiukasti puhumattakaan euroista, joita yritimme venyttää kuin ruisleipää. Annoin enemmän kuin uskoinkaan. Hänelläkin oli huonot päivänsä, äreytensä, hiljaisuutensa. Meillä oli virheitä, sanoja, jotka kirvelivät, hetkiä jolloin satutimme toisiamme. Ja kyllä – annoin anteeksi. Monta, monta kertaa. En siksi, että olisin ollut heikko, vaan koska valitsin jäädä ja rakentaa sillä, mitä oikeasti oli, en sillä, mistä unelmoitiin.
Saatiin lisää lapsia. Heidän kasvattamisensa ei ollut mikään käynti saunassa: väittelimme kasvatuksesta, rahasta, sukulaisista, uupumuksesta. Mutta oli myös vakautta pöydässä oli aina ruokaa, lapset saivat koulut, sairauksien kanssa selvittiin, syntymäpäivät juhlittiin. Ei mitään täydellistä, mutta kestävä pohja.
Nykyään kuulen nuorten sanovan, ettei mistään kannata pitää kiinni, ja ensimmäisen riidan jälkeen pitää lähteä. Ymmärrän ajat ovat erilaisia. Mutta mietin, että jos olisin lähtenyt ensimmäisessä riidassa, pettymyksessä, tai väsymyksessä, en olisi tässä kertomassa tätä tarinaa.
En jäänyt pelosta. Jäin, koska uskoin, että lupaukset pidetään myös silloin kun ne tuntuvat hankalilta. En kaunistele kärsimystä mutta tiedän, että pitkä, tietoinen anteeksianto on se, mikä piti tämän avioliiton kasassa vuosikymmeniä.
Kun lapset muuttivat pois, tuli hiljaisuus. Ei enää riitoja niin usein, mutta emme ole mikään elokuvien pari. Olemme kaksi ihmistä, jotka ovat jakaneet yhden elämän, jotka tuntevat toisensa läpikotaisin olleet mukana toisen huonoimmissa hetkissä, ja silti valinneet jäädä.
Olinko onnellinen koko ajan? En.
Teinkö virheitä? Lukemattomia.
Kadunko sitä, että annoin anteeksi? En.
