Olen 60-vuotias ja kahden kuukauden päästä täytän 61. Ei mikään pyöreä merkkipäivä, ei 70 tai 80, mutta minulle tärkeä. Haluan juhlia sitä kunnolla – en vain kiireellä ostetulla kakulla tai “ohimennen” lounaalla, vaan oikealla, hyvin järjestetyllä juhlalla: illallinen, kauniisti katetut pöydät, koristellut tuolit, tarjoilijat, kevyttä musiikkia. Jotain, mikä saa minut tuntemaan itseni eläväksi, arvostetuksi ja kiitolliseksi kaikesta kokemastani. Ongelma on, että lapseni eivät suostu siihen. Minulla on kaksi aikuista poikaa. Molemmat asuvat luonani puolisoidensa ja lastensa kanssa. Talo on aina täynnä — meteliä, televisio päällä, juoksevia lapsia, puhetta, väittelyjä. Rakastan heitä, mutta minulla ei ole enää hetkeäkään hiljaisuutta. En koskaan ole yksin. He käyvät töissä, mutta käytännössä suurin osa menoista on minun vastuullani. Minulla on eläke, mieheni minulle jättämät rahat ja pieni yritys, jota vielä pidän yllä. Makselen laskut, ostokset, remontit ja usein myös “väliaikaiset” avustukset, jotka muuttuvat pysyviksi. En ole aiemmin pitänyt auttamista rasitteena – nyt kuitenkin huolestuttaa, ettei minulla enää ole päätösvaltaa omiin asioihini. Kun sanoin haluavani järjestää juhlan, he sanoivat sen olevan rahan tuhlausta. Että tällaisessa iässä ei muka kannata käyttää rahaa pöytiin, ruokaan ja tarjoilijoihin, vaan parempi olisi antaa rahat heidän käyttöönsä — sijoituksiin, tarpeisiin, “johonkin hyödylliseen”. He puhuivat minulle kuin olisin vastuuton omien rahojeni kanssa. Sanoin, että en aio ottaa lainaa ja olen pohtinut tätä kuukausia. He eivät kuunnelleet. Jatkoi vain, että se on ylimääräinen meno. Ja toinen heistä sanoi: – Äiti, tämä ei enää kuulu sinulle. Se lause sattui enemmän kuin osasin odottaa. Aloin miettiä asioita, joita en koskaan ole uskaltanut sanoa ääneen. Että joskus haluan olla yksin omassa kodissani. Että kaipaan aamuja ilman meteliä. Että olisi ihanaa tulla kotiin ilman että olohuone pursuaa ihmisiä. Että haluaisin päättää asioistani ilman selittelyä. Olen jopa miettinyt ehdottaa pojilleni oman kodin etsimistä – en ilkeydestä, vaan koska tunnen tehneeni oman osuuteni. Sitten tunnen syyllisyyttä. Pelkään vaikuttavani itsekkäältä. En halua riidellä tai “ajaa” ketään pois yhden yön vuoksi. Haluan vain tietää, olenko väärässä, kun haluan juhlia syntymäpäivääni omalla tavallani. Että kaipaan joskus hiljaisuutta. Että haluan käyttää rahani myös itseeni. Kirjoitan, koska en tiedä, mitä tehdä… pitäisikö pitää pintani vai taas joustaa? Järjestääkö juhla, vaikka pojat eivät sitä hyväksy? Mitä mieltä te olette – olenko väärässä, kun haluan juhlia syntymäpäivääni kuten itse haluan ja tehdä kodistani ja rahoistani omat päätökseni, ilman “kollektiivista hyväksyntää”?

Nyt on sellainen juttu, että täytän pian 61 vuotta parin kuukauden päästä siis. Tiedän, ei se ole pyöreä synttäri, ei mikään 70 tai 80, mutta mulle se on silti todella tärkeä. Haluaisin ihan kunnolla juhlia. En pelkästään pikaisella kakkukahvilla tai ohimennen syödyllä lounaalla, vaan kunnon juhlat: hyvä illallinen, kauniit pöydät, somistetut tuolit, tarjoilijat ja vähän taustamusiikkia. Sellaisen hetken, jolloin tuntisin olevani elossa ja arvostettu, ja voisin olla kiitollinen kaikesta, mitä elämässä on ollut.

Mutta arvaa mitä? Lapset on ihan toista mieltä.
Mulla on kaksi aikuista poikaa, molemmat asuvat mun kanssa puolisot ja lapset eli lapsenlapset mukaan lukien. Meidän talo on aina täynnä: meteliä, telkkari huutaa, muksut juoksee, puheensorinaa ja välillä väittelyitäkin. Totta kai rakastan heitä… mutta ei mulla enää ole rauhallisia hetkiä. En ikinä saa olla itsekseni. En koskaan.

Pojat käy töissä, mutta suurin osa kuluista menee kuitenkin multa. Elän eläkkeellä, sain vähän säästöjä ukkokullan jäljiltä, ja pyöritän vielä pientä yritystä siinä sivussa. Minä maksan laskut, ruokaostokset, remontit ja usein ne “väliaikaiset” kustannukset, jotka muuttuu pysyväksi auttamiseksi.

Ei se mua ole aiemmin häirinnyt, autan mielelläni.
Mutta nyt se, että he tekevät päätökset mun puolesta, pistää mieltä kaihertamaan.
Kun kerroin, että haluaisin järjestää juhlat, ne sanoi heti, että se olisi rahan tuhlausta. Että tämän ikäisenä turha enää sijoittaa rahaa pöytiin, ruokaan ja tarjoilijoihin. Että minulla olisi parempi antaa ne eurot heille sijoituksiin, tarpeisiin, johonkin “fiksumpaan”. He puhuivat mulle niin kuin olisin holtiton omien rahojeni kanssa.

Yritin selittää, että nämä juhlat eivät ole mikään hetken mielijohde, enkä todellakaan ota lainaa. Olen miettinyt ja säästänyt niitä varten jo kuukausia. Mutta eivät kuunnelleet. Jatkoi vaan, ettei sellainen ole tarpeellista.

Yksi vielä totesi:
Äiti, eihän tuo juhliminen enää kuulu sulle.

Se sattui tosi paljon, enemmän kuin osasin odottaa.

Sen jälkeen aloin miettimään kaikenlaisia asioita, joita en ole uskaltanut koskaan sanoa ääneen. Että joskus mä haluaisin olla ihan yksin omassa kodissani. Että kaipaan niitä aamuja, kun herään hiljaisuuteen. Että joskus olisi ihanaa tulla kotiin niin, ettei olohuone olisi täynnä ihmisiä. Että voisin tehdä päätöksiä omassa elämässäni ilman, että tarvitsee aina perustella kaikkea.

Joskus olen jo ollut sanomassa, että voisivat katsoa itselleen oman asunnon ei pahalla, vaan ihan siksi, että koen oman hommani jo tehneeni.

Mutta sitten tulee syyllisyys.
Pelottaa kuulostaa itsekkäältä.
En halua riidellä. En halua ajaa ketään pois kodistani yhden illan takia. Haluaisin vaan oikeasti tietää, teenkö väärin, jos haluan juhlia. Jos kaipaan rauhaa. Jos haluan käyttää osan rahoistani itseeni.

Kirjoitan, koska en enää tiedä, pitäisikö pitää pääni vai antaa taas olla. Pitäisikö järjestää juhlat vaikka ne ei tykkäisi asiasta. Mitä sä ajattelet onko musta väärin haluta järjestää synttärit niin kuin itse haluan, ja että koti ja omat rahat eivät aina olisi yhteinen päätös?