Olen nyt 58-vuotias, ja kun muistelen kaikkea mennyttä, en edelleenkään tiedä, miten suhtautua naapuriini. Hän asuu aivan vastapäätä, ja tuntuu kuin hänen elämänsä tärkein tehtävä olisi seurata tarkasti jokaista askeltani. Hän tietää täsmälleen, milloin ruokakassit kannetaan sisään; oliko kyseessä lähellä sijaitsevan S-marketin toimitus, kävinkö itse kaupassa, vai tuliko ruoka Woltilta. Torien määrä ja se, kuka ne kantaa, ei jää koskaan huomaamatta. Jos Postin kuljettaja viivästyykin pari minuuttia, seuraavana päivänä on jo kommentti ilmassa aivan kuin kyseessä olisi joku päivän suurimmista uutisista.
Kontrolli ei rajoitu vain siihen. Hän seuraa, milloin vien roskiksen, montako pussia ja minä viikonpäivänä. Jos vien yhtenä viikkona kaksi, mutta seuraavana kolme roskapussia, hän ei malta olla huomauttamatta. Jos joskus en vie roskia lainkaan, koska kaapissa ei vain ole kertynyt tarpeeksi, sekin merkitään muistiin. Kerran hän kysyi suoraan, heitänkö ruokaa roskiin täysin häpeilemättä, aivan kuin hänellä olisi oikeus tietää. Olin aivan sanaton, mietin hiljaa, milloin omasta jätepusistani oli tullut koko taloyhtiön asia.
Koirani aiheuttaa omanlaista vaivaa. Ei se suuri ole, eikä mitenkään pelottava, mutta haukahtaa kyllä portilla, jos joku tulee liian lähelle. Jokainen haukahdus kelpaa valituksen syyksi. Hän tulee aivan ovelle ja ilmoittaa: Koira haukkui taas paljon kun olit töissä, ja silmissä leimuaa ärtymys. Kummallisinta on, että hän tietää tarkalleen, mihin aikaan koira haukkui, kuinka monta kertaa ja miksi hänen mielestään niin tapahtui. Välillä tuntuu siltä, että hän tuntee taloni rytmin paremmin kuin minä itse.
Eivätkä mieheni tekemisetkään jää häneltä huomaamatta. Jos mies jää töihin pidemmäksi aikaa, kuulen seuraavana päivänä puolitutulla äänellä: Teillä taisi valot palaa myöhään eilen? tai Miehesi tuli vasta puolenyön aikaan kotiin. Jos hän taas tulee ajoissa, on heti huolestunut: Onko mies kipeä, vai lähtikö työ alta? Kaikki menee tarkkailuun. Kaikki päätyy puheenaiheeksi. Eikä hän jaa havaintojaan vain minulle, vaan myös muille naapureille, jolloin kertomukset palaavat luokseni eikä aina siinä muodossa kuin ne alkujaan olivat.
Kuusitoistavuotiasta tytärtäni valvotaan myös, melkein kuin suurennuslasin alla. Jos hän lähtee kavereiden kanssa ulos, naapuri laskee tarkasti kuinka moni tulee, kuinka moni lähtee. Jos joku tulee meille, hän seuraa, kuka on, milloin tuli ja milloin lähti pois. Kerran hän mainitsi toiselle naapurille että se teidän tyttö käy ulkona vähän liikaa, ikään kuin kyse olisi hänen omasta lapsestaan. Silloin jouduin puuttumaan asiaan itse, sillä koin sen jo rajuna epäkunnioituksena.
Kaikki olisi helpompaa, jos kyse olisi uudesta tulokkaasta, mutta ei hän on asunut tässä koko ikänsä, aivan kuten minäkin. Talo on äitivainajani perintöä, sain sen koska olen ainut lapsi. En aio muuttaa pois, rakastan tätä kotia, sen historiaa ja muistoja. Ongelmana ei ole paikka, vaan se väkinäinen yhteiselo ihmisen kanssa, joka ei ymmärrä rajoja.
Tänään tuntuu siltä, etten enää tiedä mitä tehdä. Olen yrittänyt sivuuttaa hänet, olla kohtelias ja välillä tiukkakin mikään ei auta. Hän on aina olemassa, tarkkailee, kommentoi ja päättelee. Siksi mietin yhä: miten elät tällaisen naapurin kanssa niin, että rauha säilyy, ilman että joudut riitaan tai annat periksi, mutta kuitenkaan et anna kenenkään puuttua elämääsi kuin se olisi heidän omansa?
Onko teillä neuvoja?
