Olen 46-vuotias, ja jos joku katsoisi elämääni ulkopuolelta, kaikki näyttäisi olevan hyvin. Menin nuorena naimisiin – 24-vuotiaana – ahkeran ja vastuuntuntoisen miehen kanssa. Sain kaksi lasta peräkkäin – 26- ja 28-vuotiaana. Keskeytin opintoni, koska arjen aikataulut eivät osuneet yhteen, lapset olivat pieniä ja ajattelin, että myöhemminkin ehtii. Meillä ei ollut koskaan isoja riitoja tai draamaa. Kaikki sujui niin kuin “pitäisi”. Vuodesta toiseen rutiinit olivat samat. Nousin ennen muita, laitoin aamupalan, järjestin kodin ja lähdin töihin. Palasin ajoissa hoitamaan tehtävät, laittamaan ruokaa, pesemään pyykkiä, siivoamaan. Viikonloput kuluivat perhejuhlissa, synttäreillä, velvollisuuksissa. Olin aina paikalla, otin aina vastuun. Jos jotain puuttui – ratkaisin sen. Jos joku tarvitsi apua – olin siinä. En koskaan kysynyt itseltäni, haluanko jotakin muuta. Mieheni ei ole koskaan ollut pahansuopa. Söimme illallisen, katsoimme televisiota ja menimme nukkumaan. Hän ei ollut erityisen hellä, muttei kylmäkään. Hän ei vaatinut paljoa, muttei myöskään valittanut. Keskustelumme pyörivät laskujen, lasten ja arkisten asioiden ympärillä. Eräänä tavallisena tiistaina istuin olohuoneessa hiljaisuudessa ja tajusin, ettei minulla ollut mitään tekemistä. Ei siksi, että kaikki olisi hyvin, vaan koska sillä hetkellä kukaan ei tarvinnut minua. Katsoin ympärilleni ja ymmärsin, että olin pitänyt tätä kotia pystyssä vuosia, mutta en enää tiennyt, mitä tehdä itseni kanssa tässä kodissa. Sinä päivänä avasin laatikon täynnä vanhoja papereita ja löysin tutkintotodistuksia, kursseja joita en ollut suorittanut loppuun, muistivihkoihin rustattuja ideoita, projekteja jotka jäivät “sitten joskus” -sarjaan. Selasin kuvia nuoruudestani – ajalta ennen kuin olin vaimo, ennen kuin olin äiti, ennen kuin olin se, joka laittaa kaiken kuntoon. En tuntenut kaihoa. Tunsin jotain pahempaa: tunteen, että olin saavuttanut kaiken kysymättä itseltäni, oliko tämä sitä mitä oikeasti halusin. Aloin huomata asioita, joita ennen pidin itsestäänselvinä. Kukaan ei kysynyt, mitä minulle kuuluu. Vaikka tulisin kotiin väsyneenä, minun täytyy silti ratkaista asiat. Jos mieheni ei halua lähteä perhejuhliin, se hyväksytään. Jos minä en halua – silti odotetaan, että menen. Mielipiteelläni on olemassaolonsa, mutta ei painoarvoa. Meillä ei ollut riitoja, mutta ei myöskään tilaa minulle. Eräänä iltana illallisella mainitsin, että haluaisin jatkaa opintojani tai kokeilla jotain uutta. Mieheni katsoi hämmentyneenä ja sanoi: “Miksi nyt?” Hän ei sanonut sitä pahalla. Hän sanoi sen kuin joku, joka ei ymmärrä, miksi jokin, mikä on aina toiminut, pitäisi muuttaa. Lapset olivat hiljaa. Kukaan ei väittänyt vastaan. Kukaan ei kieltänyt mitään. Silti tajusin, että roolini on niin selkeästi määritetty, että siitä poikkeaminen tuntuu kummalliselta. Olen yhä naimisissa. En ole lähtenyt, en ole pakannut tavaroitani, en ole tehnyt suuria päätöksiä. Mutta en enää valehtele itselleni. Tiedän, että olen yli kaksikymmentä vuotta elänyt pitämässä yllä rakennetta, jossa olin hyödyllinen, mutten koskaan päähenkilö. Miten ihminen rakentaa itsensä uudelleen kaiken tämän jälkeen

Olen 46-vuotias mies, ja ulkopuolisen silmin elämäni varmaan näyttää hyvältä. Menin nuorena naimisiin vain kahdenkymmenenneljän vanhana ahkeran ja vastuuntuntoisen suomalaisen vaimon, Toinin, kanssa. Saimme kaksi lasta peräjälkeen, kun olin 26- ja 28-vuotias. Opintoni jäivät kesken, sillä lasten arki ei sopinut yksiin yliopistoaikataulujen kanssa ja ajattelin aina, että onhan tässä vuosia aikaa palata niiden pariin. Meillä ei koskaan ollut suuria riitoja tai draamaa. Kaikki eteni juuri niin kuin kuuluu.

Vuosien ajan arkeni pyöri täsmälleen samalla kaavalla. Nousin muiden perheenjäsenten edellä, keitin kahvit, laitoin puurot, järjestelin kodin ja suuntasin töihin. Tulen ajoissa kotiin, hoidan kotihommat, käyn ruokaostoksilla, kokkaan, pesen pyykkiä ja järjestelen kaiken kuntoon. Viikonloput olivat täynnä perhetapaamisia, syntymäpäiviä ja muita menoja. Olin aina paikalla, otin vastuun. Jos jotain puuttui, minä järjestin sen. Jos joku tarvitsi apua, olin valmiina. En koskaan pysähtynyt miettimään, haluanko oikeastaan jotain muuta.

Toini ei koskaan ollut huono puoliso. Söimme iltaisin yhdessä, katsoimme vähän televisiota ja menimme nukkumaan. Hän ei ollut erityisen hellä, muttei varsinaisesti kylmäkään. Hän ei vaatinut paljoa, muttei silti koskaan valittanut. Meidän keskustelumme pyörivät laskujen, lasten ja arkisten asioiden ympärillä.

Eräänä tavallisena tiistaina istuuduin olohuoneen hiljaisuuteen ja tajusin, ettei minulla ollut mitään tekemistä. En siksi, että kaikki olisi ollut hyvin, vaan koska yhtäkkiä ei kukaan tarvinnut minua. Katsoin ympärilleni ja ymmärsin, että olin kantanut tämän kodin vuosien ajan, mutta nyt en enää tiennyt, mitä itseni kanssa teen täällä.

Silloin avasin yhden lipastonlaatikon, jossa oli vanhoja papereita, ja löysin vanhat opintotodistukset, kesken jääneitä kursseja, ideoita vihkoissa, projekteja, jotka olin jättänyt myöhemmin tehtäväksi. Katselin nuoruuden valokuvia ajalta ennen kuin olin aviomies, ennen kuin olin isä, ennen kuin olin se, joka hoitaa kaiken. Eikä se tuntunut nostalgialta. Tunsin jotakin pahempaa: tunteen, että olin saavuttanut kaiken kysymättä itseltäni, oliko tämä sitä, mitä todella halusin.

Aloin huomata asioita, joita aiemmin pidin vain itsestäänselvyyksinä. Sitä ettei kukaan koskaan kysy minulta, miten oikeasti voin. Että vaikka tulisin kotiin väsyneenä, vastuuni ei silti vähene. Jos Toini sanoi, ettei jaksaisi mennä suvun juhliin, sen annettiin olla, mutta jos minä en halunnut, silti minulta odotettiin osallistumista. Mielipiteeni kyllä kuultiin, mutta ei niitä painotettu. Ei ollut huutamista eikä draamaa, muttei myöskään tilaa minulle.

Yhtenä iltana mainitsin päivällisellä, että haluaisin palata opintojen pariin tai kokeilla jotain uutta. Toini katsoi minua hetken kummeksuen ja kysyi: Miksi nyt? Hän ei tarkoittanut pahaa, vaan sanoi sen kuin joku, joka ei ymmärrä miksi jokin, mikä on toiminut tähän asti, pitäisi muuttaa. Lapset olivat hiljaa, eivät väittäneet vastaan eikä kukaan varsinaisesti kieltänyt minulta mitään, mutta tunsin selvästi, että roolini oli niin selväpiirteinen, että siitä poikkeaminen aiheutti kaikissa hämmennystä.

Olen yhä avioliitossa. En ole lähtenyt, en ole pakannut laukkuja en ole tehnyt suuria päätöksiä. Mutta en enää huijaa itseäni. Tiedän, että olen elänyt yli kaksikymmentä vuotta rakentaen ja ylläpitäen rakennetta, jossa olin tarpeellinen mutta en koskaan tarinan päähenkilö.

Mietin, miten ihminen oikein löytää itsensä tällasesta. Ehkä tärkeintä on edes joskus pysähtyä ja kysyä itseltään: mitä minä todella haluan. Ja ehkä sitä kautta voi vielä löytää paikkansa eikä vain olla se, joka pitää kaiken kasassa.