Olen 46-vuotias, ja jos joku katsoisi elämääni ulkopuolelta, hän varmaan ajattelisi, että kaikki on hyvin. Menin nuorena naimisiin olin 24 ahkeran ja vastuuntuntoisen miehen kanssa. Sain kaksi lasta peräkkäin 26- ja 28-vuotiaana. Keskeytin opiskeluni, koska aikataulut eivät sopineet, lapset olivat pieniä ja ajattelin, että “myöhemminkin ehtii”. Elämässämme ei koskaan ollut suuria riitoja tai draamaa. Kaikki meni niin kuin “pitääkin”.
Vuosia arkeni oli samanlaista. Nousin ennen muita, laitoin aamupalan, jätin kodin siistiksi ja lähdin töihin. Palasin aina ajoissa kotiin, hoidin askareet, laitoin ruoan, pesin pyykit, järjestelin paikkoja. Viikonloput kuluivat perhetapaamisissa, syntymäpäivillä, kaikenlaisissa menoissa. Olin aina paikalla, aina valmis ottamaan vastuun. Jos jotain puuttui, ratkoin sen. Jos joku tarvitsi apua, olin heti auttamassa. En oikeastaan koskaan pysähtynyt miettimään, haluanko jotain muuta.
Mieheni ei ole koskaan ollut huono ihminen. Söimme iltaisin yhdessä, katsoimme televisiota ja menimme nukkumaan. Hän ei ole erityisen hellä, muttei kylmäkään. Ei vaadi liikoja, muttei koskaan valitakaan. Keskustelumme kiersivät laskuja, lapsia ja arjen järjestämistä.
Eräänä tavallisena tiistaina istuin olohuoneessa hiljaisuudessa ja tajusin, ettei minulla ollut mitään tekemistä. Ei siksi, että kaikki olisi hyvin, vaan koska sillä hetkellä kukaan ei tarvinnut minua. Katsoin ympärilleni, ja ymmärsin, että olen vuosien ajan ylläpitänyt tätä kotia, mutta en enää tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä itselläni tässä kodissa.
Sinä päivänä avasin yhden vanhan laatikon, jossa oli papereita tutkintotodistuksia, kesken jääneitä kursseja, vihkoja täynnä ideoita ja projekteja, jotka olin jättänyt “myöhemmäksi”. Selasin kuvia ajalta, jolloin olin nuori ennen kuin olin vaimo, ennen kuin olin äiti, ennen kuin olin se, joka korjaa kaiken. En tuntenut varsinaista kaipuuta. Se oli jotain pahempaa: ymmärsin, että olin saavuttanut kaiken miettimättä, oliko se todellakin sitä, mitä halusin.
Aloin huomata asioita, joita ennen pidin itsestään selvyyksinä. Että kukaan ei kysy, mitä minulle kuuluu. Että vaikka tulen väsyneenä kotiin, minun odotetaan edelleen hoitavan asiat. Että jos mieheni ei halua lähteä sukujuhliin, se hyväksytään, mutta jos minä en halua, minun oletetaan silti menevän. Että mielipiteeni on kyllä olemassa, mutta sillä ei ole painoa. Ei ollut huutamista tai riitoja mutta ei ollut tilaa minullekaan.
Yhtenä iltana illallisella mainitsin, että haluaisin jatkaa opintojani tai kokeilla jotain uutta. Mieheni katsoi minua yllättyneenä ja sanoi: “Miksi nyt?” Hän ei sanonut sitä pahasti. Hän vain ei ymmärtänyt, miksi muuttaa jotain, mikä aina on toiminut. Lapset olivat hiljaa. Kukaan ei väittänyt vastaan. Kukaan ei kieltänyt mitään. Silti tajusin, että roolini tässä perheessä on niin selvä, että siitä ulos astuminen tuntuu kiusalliselta.
Olen yhä naimisissa. En ole lähtenyt, en ole pakannut laukkuja, en ole tehnyt lopullisia päätöksiä. Mutta en enää petä itseäni. Tiedän, että olen yli kaksikymmentä vuotta elänyt tämän rakenteen vuoksi, ollut hyödyllinen, mutten koskaan ollut päähenkilö.
Kuinka ihminen toipuu tällaisesta?
