Olen 41-vuotias, naimisissa mieheni kanssa ollut siitä asti kun olin 22. Kaksi kuukautta sitten mieleeni hiipi ajatus, jonka sanomista ei koskaan ennen olisi uskaltanut edes harkita: en usko, että olen koskaan rakastanut häntä sillä tavoin kuin ihmiset kuvailevat suurta rakkautta. Kaikki alkoi tavallisena yönä, istuessani olohuoneessa katsellen televisiota yhtäkkiä mietin miksi en ole koskaan tuntenut sitä, mitä muut suomalaiset naiset kutsuvat perhosiksi vatsassa, lempeäksi jännitykseksi, haluksi juosta ja halata häntä tiukasti. Pohdin hetken, ja palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen.
Olen kotoisin vaikeasta perheestä. Isäni joi liikaa, tuli kotiin humalassa, tuhlasi eurot alkoholiin ja aiheutti ristiriitoja. Äitini siivosi muiden kotia, jotta meillä olisi edes jotakin isän puutetta paikkaamassa. Kasvoin huutojen, väsymyksen ja jatkuvan epävarmuuden keskellä. Nuorena tyttönä ainoa unelmani oli päästä pois: halusin oman tilan, rauhaisan yön, ja ettei tarvitsisi kuunnella huutoa aamuisin. En unelmoinut rakkaudesta vain pakenemisesta.
Kun kohtasin mieheni, olin 22, hän taas kymmenen vuotta minua vanhempi. Vain kuukausi tapaamisestamme, hän puhui jo yhdessä asumisesta, siitä kuinka auttaisi ja haluaisi kanssani jotakin pysyvää. En istunut kysymään itseltäni olenko rakastunut. Näin siinä avaimen pois kodistani, uuden elämän alun. Otin nopeasti vastaan, pakkasin tavarani ja lähdin. Ei suurta pohdintaa, ei tuskaisia epäilyksiä vain palava tarve päästä pois.
En voi sanoa että elämäni olisi ollut huono. Hän on hyvä aviomies ahkera, kantaa vastuunsa. Meillä ei ole koskaan puuttunut leipä pöydästä, vuokrat maksettu, oma koti ostettu. Hän rakastaa lapsiamme, hoitaa kaiken. En ole koskaan kohdannut petoksia, en riitoja. Ulkopuolelta katsottuna avioliittoni näyttää täydelliseltä. Juuri se sekoittaa mieltäni, sillä ei tunnu olevan varsinaista syytä tälle oudolle tyhjyydelle.
Rakastan häntä. Arvostan häntä. Olen kiitollinen monesta asiasta. Hän on rauhani, turvani. Mutta kun katson taaksepäin, ymmärrän etten ole koskaan tuntenut sitä voimakasta, hehkuvaa rakkautta, jota muut naiset kuvailevat. En ole koskaan ollut mustasukkainen, en pelännyt menettämistä, en odottanut hänen saapumistaan sydän pamppaillen. Rakkauteni on ollut enemmän tottumusta, kumppanuutta, kiitollisuutta ei liekkiä.
En ajattele eroa. En etsi toista ihmistä. En halua hajottaa perhettäni. Mietin vain jotain, mitä en ennen ole uskaltanut myöntää: ehkä se, jota kutsuin rakkaudeksi vuosia, olikin tarvetta, turvaa ja tarvetta paeta vaikeaa elämää. Ja nyt, 41-vuotiaana, aikuiset lapset ja vakaa koti ympärilläni, tämän näen.
Joskus tunnen syyllisyyttä, että edes ajattelen tätä. Sanon itselleni: Miten kehtaat kyseenalaistaa sen, mikä on antanut sinulle kaiken? Samalla tuntuu reilulta myöntää asia. Ehkä minun tapani rakastaa on erilainen. Ehkä opin ensin selviytymään, ennen kuin opin rakastumaan. En tiedä. Tiedän vain, että tämä ajatus pisti liikkeelle paljon, mitä olen kuljettanut sisälläni siitä pienestä tytöstä lähtien, jonka ainoa unelma oli paeta kotoaan.
Mitä tekisit minun tilassani?
Haluaisin neuvoa oudoimmissa unissa, järvien ja metsien keskellä, hauraan sumun läpi, missä muistoja kulkee kuin outoja eläimiä.
