Olen 41-vuotias ja asun talossa, joka oli ennen isovanhempieni koti – kun he poistuivat, äitini jäi taloon, ja hänenkin lähdettyään se jäi minun nimiini. Täällä on aina ollut rauhallista, siistiä ja hiljaista. Teen töitä koko päivän ja palaan kotiin yksin; en olisi koskaan uskonut, että tämä järjestys voi särkyä yhden auttamispäätöksen vuoksi. Kaksi vuotta sitten kaukainen serkkuni soitti minulle itkuisena – hän oli eroamassa, hänellä oli pieni poika eikä paikkaa minne mennä. Pyysi saada jäädä meille ”pariksi kuukaudeksi”, kunnes asiat järjestyisivät, ja suostuin – hän oli sukua, ja ajattelin ettei siitä olisi haittaa. Alussa kaikki sujui: hän asettui yhteen huoneeseen, osallistui hieman kuluihin ja lähti aamuisin töihin, poikansa oli naapurilla. Ongelmia ei ollut. Kolmen kuukauden jälkeen hän jätti työnsä, sanoi sen olevan väliaikaista ja etsivänsä parempaa. Hän alkoi olla kotona koko päivän – lapsikaan ei enää mennyt naapuriin, vaan jäi meille. Talo alkoi muuttua – leluja joka paikassa, melua ja yllättäviä vieraita. Palasin töistä väsyneenä, vain löytääkseni vieraita olohuoneestani. Kun pyysin häntä etukäteen ilmoittamaan, hän vastasi liioittelevani ja sanoi, että ”tämähän on nyt myös hänen kotinsa”. Ajan myötä hän lakkasi osallistumasta kuluihin – ensin sanoi ettei pysty, sitten lupasi maksaa myöhemmin. Minä maksoin kaiken: laskut, ruuat, remontit. Eräänä päivänä näin, että huonekalut oli järjestelty uudelleen ”kotoisammaksi” – minulta kysymättä. Kun suutahdin, hän loukkaantui ja väitti minun olevan kylmä ja etten ymmärrä ”mitä perhe-elämä on”. Tilanne kiristyi, kun hän alkoi tuoda ex-puolisoaan meille – samaa miestä, jonka luota hänen piti päästä pois. Tämä ilmestyi iltaisin, jäi yöksi, käytti kylpyhuonetta, söi. Erään päivän hän tuli makuuhuoneestani – oli kuulemma vain ottanut ”takkinsa” ilman lupaa. Sanoin, ettei voi jatkua näin ja rajojen täytyy olla selvät – serkku alkoi itkeä, huusi ja muistutti, miten otin hänet vastaan kun hänellä ei ollut mitään. Puoli vuotta sitten yritin asettaa lähtöpäivän. Hän sanoi ettei pysty – ei rahoja, lapsi käy koulua vieressä, miten voisin heittää heidät ulos. Tunnen olevani loukussa. Kotini ei enää tunnu omaltani – hiivin sisään etten herättäisi lasta, syön omassa huoneessani välttääkseni riidat ja vietän enemmän aikaa ulkona kuin sisällä. Asun yhä täällä, mutta koti ei tunnu kodilta. Hän käyttäytyy kuin talo olisi hänen, minä maksan kaiken ja minut leimataan itsekkääksi kun yritän vaatia järjestystä. Tarvitsen neuvoa – mitä teen, kun oma kotini ei enää ole minun?

Olen 41-vuotias, ja asun talossa, joka on ollut suvussani vuosikymmeniä. Isovanhempieni jälkeen äitini jäi tähän, ja hänen mentyään talo siirtyi minun nimiini. Tämä koti on aina ollut rauhallinen, siisti ja hiljainen sellainen paikka, jossa vain satunnaiset kahvitahra tai villasukka lattialla häiritsivät järjestystä. Teen pitkää päivää töissä ja palaan iltaisin yksin; olin oikeastaan ajatellut, että näin tämä tulee aina olemaan. No, niinpä niin.

Kaksi vuotta sitten etäinen pikkuserkkuni Soili soitti minulle silmät punaisina. Hänellä oli ero meneillään, pieni poika mukana ja katon tarve päänsä päälle. Pyyteli saada asua täällä “pari kuukautta”, kunnes asiat järjestyisivät. Niinpä tietysti halusin auttaa sukua kuitenkin, ja ajattelin ettei se mitään haittaa. Hetken kaikki menikin mallikkaasti: Soili valtasi yhden huoneen, osallistui vähän ruokaostoksiin ja lähti aikaisin töihin. Poika oli päivänsä naapurissa. Ei ongelmaa, kaikki sujui.

Kolmen kuukauden jälkeen Soili irtisanoutui. Oli kuulemma tilapäistä, etsi muka parempaa duunia. Jäi sitten päiviksi kotiin, eikä se poikakaan enää mennyt naapurille. Pian leluja oli ripoteltu ympäri taloa kuin olisi tapahtunut piirileikki. Meteliä, vieraita ilmestyi enemmän kuin juhannuksena minä raahauduin kotiin väsyneenä ja löysin olohuoneestani ventovieraita juomassa kahvia. Kun huomautin, että olisi kiva tietää etukäteen, Soili tuhahti: “No hei, tämä on nyt minunkin koti!”

Kaikki osallistuminen kului pois kuin kevätjäät. Ensin “ei ole nyt varaa”, sitten “maksetaan myöhemmin”. Pian huomasin maksavani kaiken: sähköt, ruoat, putkiremontin, ihan kaiken. Eräänä päivänä palasin kotiin ja huomasin, että huonekalut olivat vaihtaneet paikkaa. Ilman lupaa ja kysymättä, tietenkin. Kun ihmettelin, Soili loukkaantui ja väitti minun olevan kylmä kuin mummon pakastin, enkä kuulemma ymmärtänyt, mitä perhe-elämä on.

Tilanne paheni, kun vastahakoinen exä alkoi pyöriä kuvioissa sama mies, jota vastaan Soili oli muka paennut. Iltaisin hän tuli kylään, jäi yöksi, käytti suihkua ja söi jääkaapin tyhjäksi. Yhtenä päivänä näin hänen tulevan ulos omasta huoneestani, selittäen napakasti lainanneensa takkiani “ihan pikaisesti”. Silloin sanoin, ettei tämä peli vetele, rajat pitää olla. Seurauksena tuli itkut ja huudot, ja minua muistutettiin, että minä olin ottanut hänet luokseni, kun hänellä ei ollut mitään. Jep.

Puoli vuotta sitten ehdotin, että voidaanko sopia lähtöaikataulusta. Vastaus: ei pysty, ei rahaa, lapsi käy läheistä koulua, miten muka kehtaan heittää kadulle. Rehellisesti sanottuna tunnen itseni panttivangiksi. Tämä talo ei tunnu enää minulta. Hiivin sisään, ettei lapsi herää, syön iltaruoan makuuhuoneessani rauhan vuoksi, ja vietän vapaa-aikani ulkona, koska se on helpompaa kuin olla täällä.

Asun kyllä täällä, mutta oma kotini tämä ei enää ole. Soili käyttäytyy kuin olisi isäntä ja minä vuokralainen. Makselen kaikki kulut ja kun ehdotan jotain järjestystä, saan kuulla olevani itsekäs. Vinkkejä otetaan vastaan mitä suomalainen muka tekee tällaisessa sopassa, muuta kuin vetää villasukat jalkaan ja lähtee vielä yhdelle lenkille järven rantaan miettimään elämää?