Olen 41-vuotias ja asun talossa, joka kuului alun perin isovanhemmilleni – kun he lähtivät, äiti jäi tänne ja hänen poismenonsa jälkeen koti siirtyi minun nimiini. Aina täällä on ollut rauhallista ja siistiä, työni jälkeen olen tullut yksin ja nauttinut hiljaisuudesta. En olisi koskaan uskonut, että tämä järjestys voisi särkyä yhden auttamispäätöksen vuoksi. Kaksi vuotta sitten minuun otti yhteyttä kaukainen serkkuni itkuisena. Hän oli eronnut, pieni poika mukanaan, eikä ollut paikkaa minne mennä. Hän pyysi saada asua meillä “muutaman kuukauden”, kunnes saisi asiat järjestykseen. Suostuin, koska hän oli sukua ja ajattelin, ettei se vaikuttaisi elämääni. Aluksi kaikki sujui – hän otti yhden huoneen, osallistui hieman kuluihin ja kävi aamuisin töissä. Poika oli usein naapurilla hoidossa. Ongelmaa ei ollut. Kolmen kuukauden jälkeen serkkuni jäi työttömäksi. Hän sanoi sen olevan väliaikaista ja etsivänsä parempaa työtä. Hän alkoi viettää kaikki päivät kotona, ja poika oli koko ajan täällä. Talon tunnelma muuttui – leluja joka paikassa, meteliä, yllättäviä vieraita. Väsyneenä töistä tullessani löysin olohuoneestani tuntemattomia ihmisiä. Pyysin, että minulle ilmoitettaisiin etukäteen, mutta vastauksena sain kuulla, että liioittelen ja että “tämä on nyt hänenkin kotinsa”. Ajan myötä hän lakkasi osallistumasta kuluihin. Ensin vedoten siihen, ettei ollut varaa, sitten että maksaa myöhemmin. Jäin maksamaan kaiken – laskut, ruoat, remontit. Kerran tullessani kotiin huomasin, että huonekaluja oli siirretty “koska näin on kodikkaampaa”. Minulta kysymättä. Kun ilmaisin närkästykseni, hän loukkaantui ja sanoi minun olevan kylmä, enkä ymmärtäisi, mitä on asua “perheenä”. Tilanne paheni entisestään, kun hän alkoi tuoda taloon ex-miestään – samaa miestä, jota oli paennut. Hän vietti iltoja meillä, jäi yöksi, käytti suihkua ja söi ruokamme. Eräänä päivänä näin hänen poistuvan huoneestani “koska oli ottanut takkini” ilman lupaa. Silloin sanoin, ettei tämä voisi enää jatkua näin – jotain rajaa. Serkkuni itki, karjui ja muistutti siitä, että otin hänet luokseni, kun hänellä ei ollut mitään. Puoli vuotta sitten yritin sopia, että hänen olisi aika lähteä. Sain kuulla ettei voi – ei ole rahaa, lapsi käy koulua lähettyvillä, miten voisin “heittää hänet ulos”. Tunnen olevani ansassa. Koti ei tunnu enää omaltani. Hiivin hiljaa sisään, ettei lapsi heräisi, syön huoneessani vältelläkseni riitoja ja vietän enemmän aikaa ulkona kuin omassa talossani. Asun yhä täällä, mutta enää tämä ei tunnu kodilta. Serkkuni käyttäytyy kuin talo olisi hänen. Makselen kaiken, mutta olen muka itsekäs, jos pyydän järjestystä ja rajoja. Tarvitsen neuvoja – miten pääsen taas oman kotini rauhaan?

Mä oon 41 ja tämä talo, missä asun, oli ennen mun isovanhempien koti. Kun heistä aika jätti, mun äiti jäi tänne, ja hänen kuolemansa jälkeen talo siirtyi mulle. Täällä on aina ollut rauhallista, kaikki järjestyksessäsellainen paikka, mihin on hyvä palata pitkän työpäivän jälkeen. Oon asunut yksin, enkä koskaan ajatellut, että tämä harmonia voisi mennä rikki yhden auttamispäätöksen takia.

Kaksi vuotta sitten mulle soitti mun kaukainen serkku, Sanni, itkeneenä. Hän oli eronnut miehestään, ja hänellä oli pieni poika eikä muuta paikkaa, mihin mennä. Se pyysi voisiko asua täällä muutaman kuukauden, kunnes elämä taas järjestyy. Mä suostuin, koska no, sukua, ja ajattelin ettei siitä olisi mulle haittaa. Aluksi kaikki rullasi ihan hyvinhän otti yhden huoneen, osallistui vähän kustannuksiin ja kulki aikaisin töihin, poika oli naapurissa Anjan hoidossa. Ei ollut mitään ongelmaa.

Mutta kolmen kuukauden jälkeen Sanni lopetti työnsä. Sanoi, että se on vaan väliaikaista, etsii parempaa paikkaa. Pikkuhiljaa hän alkoi olla päivät pitkät kotona. Poikakin oli jatkuvasti täällä, ei enää naapurissa. Talo alkoi muuttua: leluja kaikkialla, meteliä, yllättäviä vieraita. Mä tulin töistä väsyneenä ja löysin ventovieraita istumasta mun olohuoneessa. Kun sanoin, että haluaisin vähän ilmoitusta näistä, Sanni vastasi, että liioittelen ja että onhan tämä nyt hänenkin koti.

Ajan myötä hän lopetti kokonaan kulujen jakamisen. Ensin sanoi ettei pysty, sitten että maksaa myöhemmin. Sitten yhtäkkiä kaikki laskut, ruoat ja pienet remontit jäivät mun maksettavaksi. Yhtenä päivänä tulin kotiin ja tarkoituksena oli vain laittaa kahvit, mutta huomasin että huonekalut oli laitettu ihan eri järjestykseen. Sanni oli päättänyt tehdä kodikkaampaa kertomatta mulle mitään. Kun näytin ärtymystä, hän loukkaantui ja sanoi, että oon kylmä ja etten ymmärrä miten perheessä eletään.

Koko tilanne meni vielä hullummaksi kun hän alkoi taas päästää entistä puolisoaan, Jaria, sisään. Sitä samaa miestä, josta muka oli karannut. Jari ilmestyi iltaisin, jäi yöksi, söi ja käytti meidän saunaa. Kerran jäin kiinni, kun törmäsin siihen omaan makkariini menossaoli käynyt hakemassa takkia kysymättä. Silloin sanoin suoraan, ettei tää enää käy, että rajoja pitää olla. Sanni rupeaa itkemään ja huutamaan, muistuttaa et kun hänellä ei ollut mitään, mä otin hänet tänne.

Puoli vuotta sitten yllyin siihen, että laitetaan aikaraja muutolle. Hän vaan totesi, ettei pysty, kun ei ole rahaa ja pojan koulu on tossa ihan vieressä, että miten muka voin potkia ulos. Mä tunnen itteni ihan ansaan jääneeksi. Tämä talo ei tunnu enää omalta kodilta. Kävelen sisään melkein hiipien etten herättäisi poikaa, syön omassa huoneessa välttääkseni riidat ja huomaan viihtyväni kaupungilla enemmän kuin täällä.

Olen yhä tässä asunnossa, mutta kodin tunne siitä on kadonnut. Sanni käyttäytyy kuin talo olisi hänen, mä maksan kaiken ja mut leimataan itsekkääksi jos vaadin järjestystä. En enää tiedä mitä tehdä. Oisko sulla mitään neuvoa, miten tästä voisi selvitä?