Olen kaksikymmentäviisi, ja kaksi kuukautta sitten muutin asumaan isoäitini luokse Helsingin laidalle, vaaleanpunaisen puutalon yläkertaan, jonne tuuli kantaa sataman ääniä kuin huokauksia oudosta Lappalaisesta unesta. Kaksi kuukautta on mennyt siitä, kun tätini isoäitini ainoa elossa ollut tytär katosi kuin usva syysaamussa, eikä palaamisesta enää puhettakaan. Tätini ja mummoni jakoivat arjen kuin sumua, keittivät perunat samassa kattilassa, istuivat hiljaa ruudullisen pöytäliinan äärellä, jossa kellonsiima juoksi aina takaperin. Kävin usein heidän luonaan, vein Fazerin suklaata ja lauantaisin karjalanpiirakoita, mutta jokainen meistä tallasi omaa polkua. Kaikki muuttui sillä hetkellä, kun isoäitini jäi yksin, eikä koira enää haukkunut ovella.
Menetyksen muoto on minulle tuttu kuin vanha kaulahuivi äitini lähti Saimaalle, kun olin 19, eikä koskaan palannut. Siitä lähtien opin kulkemaan kuin puuttuvan kanssa käsikynkkää, hengittämään tyhjyyttä, josta tuli vaitelias osa minua. Isääni en koskaan tavannut ei tarinaa, ei salattua totuutta häntä ei vain ollut, kuin tyhjä paikka sukupuussa. Kun tätini sitten jätti meidät, ymmärsin kristallinkirkkaasti: enää jäljellä olemme vain minä ja isoäitini, kaksi varjoa illan sinisessä saunassa.
Hautaamisen jälkeen päivät olivat harhaisia, kuin märkä lumisade puolenyön aikaan. Isoäitini ei itkenyt, mutta ikävä kiipesi kaikkeen: askel hidastui, valot jäivät palamaan, hän unohti laittaa kahvitipan suodattimeen, istui tuoliin ja tuijotti pihakoivun oksia. Sanoin jääväni vain “muutamaksi päiväksi”, mutta päivät venyivät ja soljuivat unenomaisesti viikoiksi. Eräänä aamuna löysin vaatteeni rivissä kaapissa, hengittämättä hetkeäkään, ja ymmärsin, että en ollut enää lähdössä mihinkään.
Mielipiteitä satoi kuin silakoita vanhaan kalaverkkoon. On niitä, jotka nyökkäsivät vakavana: teit oikein, miten muuten voisi jättää yksin vanhan ihmisen, joka on juuri menettänyt tyttärensä? Toiset supattivat, että tuhlaan nuoruuteni, että kaksikymmentäviisi on nähdä maailmaa Lapin tunturit, Tukholman kadut, oudot pojat Kaisaniemen puistossa. Kysyvät, tuntuuko raskaalta, pelkäänkö jääväni kiinni, jäänkö kenties yksin koko elämäni, jos en nyt nothing lähde.
Mutta itse en näe asiaa niin. Unessa linja-autot kulkevat väärään suuntaan enkä kaipaa kyytiä pois.
Teen töitä, säästän euroja kuin vanhoja markkoja kirjekuoressa, siivoan kodin, kuljetan isoäitiä Kuusankosken terveyskeskukseen, keitämme kilpaa hernekeittoa, iltaisin katsomme yhdessä vanhoja elokuvia niin, ettei kumpikaan vaivaannu hiljaisuudesta. En tunne luopuvani mistään. Koen, että valitsen tällä hetkellä valitsen juuri tämän. Minulla ei ole nyt rakkautta, en ajattele lapsia enkä haaveile ulkomaille lähdöstä. Unissani etsin vakautta, läsnäoloa, en halua toistaa sitä hylkäämisen tarinaa, jonka äiti jätti minuun kuin jäätyneen järven.
Isoäitini on viimeinen suora side perheeseeni, jonka järvet ja metsät olen perinyt. Äiti on poissa, täti haihtui, isästä ei jäänyt edes valokuvaa. En halua, että isoäitini viettää viimeiset vuotensa tunteella, että hän on taakka tai este, ei kellään. En halua, että hän syö yksin aamupuuroaan enkä halua, että hän nukahtaa joka ilta ajatukseen, ettei kenelläkään enää ole hänen numeroaan muistissa.
Ehkä joku päivä elämä muuttuu vielä. Ehkä kierrän Lappia, rakastun, lähden vieläkin kauemmas. Mutta tänään, juuri tässä, tässä on minun unipaikkani. Ei velvollisuudesta, ei syyllisyydestä, ei surusta, vaan siksi että rakastan isoäitiäni ja että rakastan myös itseäni tässä unennäössä, hänen vierellään.
Mitä sinä tekisit, jos näkisit saman unelman?
