Ihmiset näkivät voimattoman hevosen: siltä puuttuivat voimat nousta edes seisomaan
Rakastunut pariskunta kulki hitaasti halki sakean, korkean heinikon. He etenivät rauhallisesti, pitivät toisiaan kädestä ja vilkaisivat aika ajoin toisiaan sillä lämpimällä katseella, joka näkyy vain niissä, jotka ovat täysin uppoutuneet tunteisiinsa. Tässä huolettoman tilan vallassa he eivät edes huomanneet, kun heidän eteensä osui jotakin outoa.
Tyttö, Ilmatar Kallio, hätkähti äkisti ja hypähti taaksepäin. Poika, Tapani Salmi, astui heti suojelemaan, vaikka vaaraa ei varsinaisesti ollutkaan.
Lähellä, syvässä ruohossa, makasi hevonen.
Tai tarkemmin sanottuna olento, joka oli aikoinaan ollut hevonen. Nyt edessä oli kuin luuranko, jonka päälle oli venynyt nahka.
Hevosen ohut, kuiva iho kiristi ulkonevia kylkiluita vasten. Näytti siltä, että hetken kuluttua luut puhkaisivat ihon. Hevosen kyljillä näkyi outoja, kuivuneita rupia, joiden ympärillä kärpäset surisivat ärsyttävästi.
Hevonen näytti niin surkealta, että sen näkeminen herätti vastenmielisyyttä.
Voi raukkaa, huudahti Ilmatar.
Hänen kovaan ääneensä luonto ympärillä hiljeni hetkeksi. Rannalla leijui syvä hiljaisuus.
Silloin hevonen liikahti lähes huomaamattomasti.
Samalla hetkellä rakastavaisten niskavillat nousivat pystyyn.
Hetkeä myöhemmin heidän yhteinen kauhunhuutonsa halkaisi ilman.
He lähtivät juoksemaan pakoon löytämiään kauhuissaan, katsomatta enää taakseen. He pysähtyivät vasta, kun pääsivät hiekkaiselle metsätielle saakka. Siellä, hengästyneinä, he yrittivät päästä takaisin tolkkuihinsa.
Tietenkin kukaan ei seurannut heitä.
Paniikki alkoi hiljalleen hellittää, ja ajattelu tuntui taas mahdolliselta.
Sehän on elossa Ilmatar kuiskasi järkyttyneenä.
Elossa, mutta näyttää aivan kuolleelta, Tapani tokaisi synkästi.
Mutta se liikkui…
Heidän oli pakko mennä tarkistamaan asia vielä kerran. Ehkä hevonen ei liikkunut itse ehkä sitä joku söi sisältä päin?
Ajatus sai Ilmattaren värähtämään inhosta.
Hän lähetti “ritarinsa” tutkimaan tilannetta, itse jääden kauemmaksi tielle. Ilmatar ei halunnut nähdä, jos jotain raadollista oli tapahtumassa.
Tapani palasi varovasti heinikon puolelle ja pian huomasi, ettei kukaan muu ollut paikalla. Ja ennen kaikkea hevonen todella eli.
Lähestyessään Tapani huomasi, että hevonen käänsi päätään hieman ja puhisi hiljaa.
Hevosen liikkuminen oli tuskallisen vaivalloista, mutta kyljet kohosivat heikosti hengityksen mukana.
Leskeät silmäluomet aukenivat hieman, kuin eläin yrittäisi nähdä tulijan, mutta silmän peitti outo punertava kalvo.
Alahuuli roikkui velttona, eikä suu mennyt kokonaan kiinni.
Jalat ja häntä eivät liikkuneet. Vain korvat välillä värähtelivät heikosti nekin saattoivat yhtä hyvin heilua tuulessa.
Hevonen näytti täysin riutuneelta.
Se roikkui elämän ja kuoleman rajalla, mutta taistelu oli lähes hävitty.
Tapani vilkaisi ympärilleen, yrittäen ymmärtää, miten hevonen oli joutunut sinne. Ruohossa ei näkynyt painaumia kuin hevonen olisi maannut paikallaan jo pitkään.
Hän palasi tuumimaan asiaa ja kertoi Ilmattarelle kaiken näkemänsä.
Mitä väliä miten se sinne joutui, Ilmatar huokasi. Mitä teemme? Se näyttää kamalalta Kuin voisi kuolla hetkenä minä hyvänsä. En edes tiedä, kuka täällä ymmärtää hevosista mitään.
Tapani muisti yhtäkkiä, että läheisessä kylässä pidettiin muutamaa hevosta. Sinne tuli ihmisiä lähikunnista ratsastamaan.
Omistajiin saatiin nopeasti yhteys.
He eivät heti ymmärtäneet nuorten hämmentynyttä kertomusta, mutta lupasivat silti tulla nopeasti paikalle.
Hetken päästä hiekkatieltä nousi pölyä auto lähestyi jokea.
Tapani ja Ilmatar heiluttivat kiivaasti käsillään, että auto pysähtyi kohdalleen.
Auto, jossa oli hevoskuljetusvaunu, pysähtyi heidän vierelleen.
Omistajapariskunta näki hevosen jo kaukaa ja yllättyi. Lähietäisyydeltä he järkyttyivät eläimen tilasta.
Hevonen ei enää voinut nousta itse vaunuun. Oli vain toivottava, että se eläisi eläinlääkärin vastaanotolle saakka.
Niin heikkoa hevosta ei saatu kannettua neljästään.
Tapani juoksi kotikadulle hakemaan naapureita ja ystäviä avuksi.
Pian joukko miehiä kantoi varovasti hevosta kestävän pressun päällä, nostaen sen yhteisvoimin ilmaan.
Hevonen säikähti, avasi silmänsä suuriksi ja potkaisi kevyesti.
Siihen sen voimat taas loppuivat.
Kukaan ei kestänyt katsella näkyä itkemättä: eläin oli täysin voimaton, eikä se voinut nousta itse.
Lopulta hevonen saatiin nostettua varovasti vaunuun. Korkea ovi suljettiin.
Pyörät liikkuivat hiljaisina, vieden onnettoman hevosen kohti uutta elämää.
Perillä tallilla, karsinan vieressä, odottivat jo avustajat ja eläinlääkäri, jotka isäntäväki oli kutsunut.
Hevonen nostettiin varovaisesti ulos vaunusta.
Eläinlääkäri tarttui heti toimeen tutki eläimen, tunnusteli ja otti verikokeet.
Myös poliisi saapui paikalle.
He ottivat ilmoituksen eläimen heitteillejätöstä ja kirjasivat eläinlääkärin, omistajien ja vapaaehtoisten kertomukset. Poliisikin totesi: vanhaa omistajaa tuskin löydetään, joten syyllistä tuskin saadaan vastuuseen.
Eläinlääkäri antoi pari piikkiä, hoiti rupiset kohdat ja laittoi tippakanyylin.
Vapaaehtoiset kantoivat hevosen tyhjään karsinaan.
Se oli niin heikossa kunnossa, ettei eläinlääkäri tiennyt, voisiko sitä enää pelastaa. Mutta hoitoa oli pakko yrittää mahdollisuudet olivat vähäiset, mutta luovuttaa ei saanut.
Hevonen ei juuri syönyt eikä jaksanut juoda.
Syynä oli paha ihotulehdus.
Punkit olivat aiheuttaneet tulehduksia ympäri kehoa. Iholla oli rakkuloita, jotka muuttuivat ruviksi.
Koko tilannetta pahensi voimakas kutina.
Hevonen raapi itseään mihin vain ylsi, repi ruvet irti ja vaurioitti ihoaan. Sairaus tappoi ruokahalun, ja ennen voimakkaasta eläimestä oli jäljellä vain luuranko.
Valitettavasti ongelmat eivät loppuneet siihen.
Hevosen kolmas silmäluomi oli turvonnut ja punoittava.
Eläinlääkäri otti näytteet, ja epäili kasvainta sen voisi poistaa vain leikkauksella, kun eläin olisi vahvistunut.
Myös hampaissa oli vakavia vaurioita, ja niiden hoitoa ei voinut viivyttää.
Viikkojen ajan karsina muuttui kenttäsairaalaksi.
Eläinlääkäri kävi joka päivä, hoito jatkui tauotta. Vähitellen punkit saatiin tuhottua ja kovettuneet ruvet alkoivat hävitä. Hampaat hoidet-tiin, ja vihdoin hevonen kykeni syömään itse.
Ensimmäisinä päivinä sen vointi oli niin huono, että sitä piti tukea tippaletkulla ja juottaa pullosta kuin varsaa. Mutta vähitellen sille palasi voimia. Se alkoi syödä varovasti itse, mutta päätä piti edelleen tukea.
Hevonen ei oikein ymmärtänyt ympäristöään. Aluksi se oli niin väsynyt, ettei elämänhalua tuntunut olevan lainkaan. Se vain makasi ja odotti loppuaan. Mutta ihmiset olivat sinnikkäitä, eivätkä antaneet eläimen hiipua hiljaa pois.
Uudet omistajat kävivät katsomassa hevosta yölläkin, tarkistamassa tilan, säätämässä tippaa, seuraamassa hengitystä. Vähitellen hevonen alkoi erottaa tutut äänet. Se työnsi turpaansa kohti tuttuja käsiä, säpsähti vain, kun eläinlääkäri ryhtyi jupisemaan tutkimuksissa.
Näkö oli lähes täysin poissa, joten suuntavaistona toimi äänet ja lämpimät käden kosketukset. Silti tilanne parani päivä päivältä.
Jonkin ajan kuluttua hevonen pystyi jo kääntämään kylkeä itsekseen, välillä jopa nosti vatsaa ylös. Voimia oli jo sen verran, että pystyi usean tunnin ajan pitämään pään ja ruumiin pystyasennossa.
Mutta isoin ongelma jäi jalat eivät kantaneet.
Se pelotti eläintä. Hevonen yritti tavalliseen tapaan kääntää jalkoja alleen ja nousta, mutta ei saanut niihin voimaa. Koko keho vaikutti vieraalta.
Eläinlääkäri vain kohautti olkapäitään. Hän sanoi, että eläin oli ollut liian kauan täysin heikkona, lihakset eivät enää toimineet. Tulisi kestämään kauan ennen kuin eläin kykenisi nousemaan.
Jalkojen herättämiseksi tarvittiin erityistä harjoittelua. Se vaikeutti asiaa, että hevosta piti nostaa pystyyn ja tukea jokaisessa askeleessa.
Vaikka hevonen oli riutunut, se painoi yhä paljon.
Ribsit eivät enää paistaneet ihon alta hoidon ansiosta, mutta painonnousu teki nostamisen vaikeammaksi.
Eläimen nostoon tarvittiin vähintään kahdeksan ihmistä.
Omistajat keksivät kehittää tukivyön ja peitteen remmeistä, jolla hevosta saattoi kannatella pystyasennossa karsinassa. Ulkona kävelyt vaativat apuvoimia.
Onneksi tarina kosketti monia kyläläisiä. Iltaisin he kokoontuivat auttamaan harjoituksissa.
Aluksi hevosen jalkoja jouduttiin liikuttamaan käsin. Säännöllisen harjoittelun ansiosta jalat alkoivat pian toimia. Alkuun liikkeet olivat kömpelöitä ja hitaita mutta se oli jo valtava edistysaskel.
Hevonen uupui nopeasti, samoin apulaiset. Mutta kukaan ei aikonut luovuttaa.
Kuukausien harjoittelun jälkeen hevonen oppi seisomaan tukevasti ja liikkumaan hitaasti takaisinpäin.
Kukaan ei kiirehtinyt sitä.
Omistaja talutti hevosta pihalle vain muutaman askeleen kerrallaan, sitten takaisin lepäämään. Mutta hevonen nautti jo raikkaasta ruohon tuoksusta ja haaveili selvästi vapaudesta laitumella.
Lopulta eläinlääkäri sanoi, että hevonen oli tarpeeksi vahva silmäleikkaukseen.
Eläin ei enää pelännyt leikkausta, sillä kasvain peitti koko näkökyvyn.
Hevonen vietiin vaunulla eläinklinikalle.
Kasvain poistettiin.
Silmät olivat kipeät, mutta hevonen tarkkaili eloisasti ympäristöään. Kaikki, mikä ennen oli vain sumea laiku, erottui nyt selvästi.
Ensimmäistä kertaa hevonen näki uuden kotinsa, tallikarsinan ja tarhan, jossa sitä oli kävelytetty.
Hoidon jatkoksi lisättiin silmätippoja, joita tiputeltiin rauhallisesti. Hevonen jaksoi kaiken rauhallisesti ja kuunteli tarkasti ympärillä puhuvia.
Se oli lempeä ja erittäin älykäs. Uudet omistajat, Pirkko ja Matti Mäki, iloitsivat perheen uudesta jäsenestä.
Ajan mittaan hevonen toipui niin hyvin, että se päästettiin muiden hevosten kanssa suureen tarhaan.
Pian uusi tulokas löysi yhteisen sävelen muiden asukkien kanssa. Se jopa rauhoitteli nuoren oriin ja söi tyytyväisenä tuoretta heinää ison tamman rinnalla.
Monet kuukaudet olivat kuluneet siitä hetkestä, kun se tuotiin ensimmäistä kertaa tallille. Nyt hevonen ei muistuttanut enää lainkaan sitä ruohikossa makaavaa luurankoa, joka oli kuoleman partaalla.
Pehmeä, kiiltävä karva kiilsi laajoilla kyljillä. Vain arpien peittämät kohdat ja varovaiset liikkeet muistuttivat menneestä.
Omistaja ei kiirehtinyt ratsutusta, mutta jonain päivänä hevonen alkoi itse tömistellä jaloillaan ja höristä, nähdessään satulan.
Se seurasi haikeana, kun karsinan naapurit kuljettivat selässään aikuisia ja lapsia.
Eräänä aurinkoisena päivänä Matti talutti uuden ystävänsä pihalle ja sovitti sille suitset ja satulan.
Hevonen hirnahti iloisesti.
Miehen paino oli sille haastava, mutta valittaa se ei aikonut.
He ratsastivat pienen kierroksen niityllä.
Niinä hetkinä hevonen tunsi olevansa maailman onnellisin.
Kaikesta kivusta, pelosta ja epätoivosta huolimatta, sen ympärillä oli nyt ihmisiä, jotka todella välittivät siitä.
Ja hevonen tiesi mitä tahansa tapahtuisi, sitä ei koskaan enää jätettäisi yksin.
Elämän suurin arvo on yhteydessä toiseen ja joskus rohkeus sekä lempeys voivat todella pelastaa jonkun, joka on jo luovuttamassa.
