LAATIKKO KADONNEITA LUPAUKSIA VARTEN
Viime aikoina olen alkanut epäillä, että meidän talossamme asuu joku muukin kuin minä ja Ilkka. Eikä, ei mikään kummitus. Kummitukset ovat suomalaiseen mieleen vakavia: eivät nyt ihan viihdy hupsujen puuhien parissa.
Tämä tapaus on pelkkää arkea. Kuin olisi kotitonttu asettunut nurkkiin.
Ensin katosi yksi urheilusukkani. Tietysti vain toinen. Ei kai siinä mitään, kaikki tietävät että pesukoneella on oma tahto. Mutta nämä valkoiset punaraidalliset sukat, jotka puin aina kuntosalille, olivat olleet pitkään näkyvillä sukkalaatikossa. Ne oikein muistuttivat: koska koskit viimeksi meihin?
Ja yhtäkkiä kummatkin olivat poissa. Toinen tänään, toinen huomenna.
Vasta viikon päästä ne löytyivät. Juuri sieltä mistä pitikin. Kieritettynä pieniksi etanoiksi. Päällä harmaa, hieman repeytynyt paperilappu, johon kirjoitettu koneella, hieman vinoin kirjaimin:
Unohdit meidät 127 päiväksi. Meillä on ollut aikaa laskea.
Sinun hommasi? syöksyin heti Ilkan kimppuun, joka luki uutisia Rauhassa. Yritätkö vihjata, että minun pitäisi taas liikkua?
Sain vain epäuskoisen ilmeen ja kieltävän vastauksen.
No, olkoot sitten kohautin olkiani, vaikka en ollut ihan vakuuttunut. Ilkka tunnettiin pilailijana.
Seuraavaksi katosi mun suosikkihiussolki se, joka aina makasi eteisen peilillä. Ja se kallis huulipuna, juhlatilaisuuksia varten, jota säilytin laukussa.
Löysin ne viikolla myöhemmin keittiön kaapista, riisin ja makaroonin välissä. Molemmissa lappu.
Hiussoljen lapussa:
Päätä jo: pitkät vai lyhyet hiukset? En jaksa enää olla vuosikausia unohdettuna ja sitten yhtäkkiä olet ikävissäsi.
Huulipunan viesti:
Milloin oli viimeksi se kuuluisa juhlatilaisuus? Tässä ehtii kuivua kasaan.
Ei enää naurata, sähähdin ja ravistelin päiväunilta heräävää Ilkkaa.
Oletko hullu? ärähti hän. En minä nyt noin kiero ole!
Ja totta puhuen, ei Ilkka ollut koskaan hyvä huonoissa pilailuissa. Tähän ei riittänyt selitykseksi vitsailu, ja aloin oikeasti huolestua.
Aloin tarkasti kirjata muistiin, mihin mitäkin laitoin. Tarkastin useaan kertaan, palasin takaisin, yritin olla hajamielistymättä. Kävin jopa terveyskeskuksessa. Vanha lääkäri julisti testien jälkeen, että minun muistini oli parempi kuin hänellä itsellään.
Silti tavarat jatkoivat katoamistaan.
Lempi mustekynät. Raidallinen pusero. Käsivoide.
Ja kaiken huipuksi mökin avainnippu. Tapaus, jonka jälkeen Ilkka käveli viikon tuhahtaen ja mulkoillen.
Minusta tuli hermostunut. Nukuin huonosti, säikähdin jokaista pientä ääntä, siirsin puhelinta, avaimia ja lompakkoa jatkuvasti.
Mutta se lauantai muutti kaiken.
Päätin viimein siivota vaatehuoneen se oli ollut suunnitelmissa kuukausia. Silloin, tyhjästä saappalaatikosta, löysin kaikki kadonneet tavarat. Tarkkaan viikattuna, kuin vitriinissä.
Pusero tiukasti yhdessä lyhyen pliseeratun hameen kanssa. Lappu vieressä:
Muistatko vielä, kuinka tanssitaan?
Kynät, värien mukaan järjesteltyinä.
Sä puraiset meitä, kun hermostut. Emme jaksa enää elää stressissä.
Avaimet, avaimenperään kiertyneinä kuin pitäen toisiaan kädestä.
Tulipahan pitkä reissu, kun kukaan ei käy mökillä. Mutta ainakin palasimme omin voimin.
Olin ymmälläni.
Noissa paperinrepaleissa oli jotain nasevaa, jotain viisasta ja jotain haikeaa aivan kuin olisin itse kirjoittanut, mutten tässä elämässä, vaan jossain, jossa olisi aikaa puhua tavaroilleenkin.
Olin laittamassa kantta kiinni, kun huomasin vielä yhden pienen harmaan ruudun pohjalla. Ei näkynyt mitään siihen kiinnitettyä pelkkä lappu.
Kirjaimet olivat kuin kyyneleet olisi levinnyt, pienenä huterana käsialana:
Lupasit sille tytölle peilissä, että sinusta tulisi taiteilija.
Se tyttö olen minä.
Täällä kadonneiden lupausten ja kuihtuneiden toiveiden laatikossa on aika yksinäistä.
Istuin pitkään vaatehuoneen lattialla, selkä hyllyn täynnä muistoja, ja annoin itselleni luvan muistella.
Muistin, miten päiväkodissa piirsin kieli poskella taloja, auringon, isän, äidin ja pikkusiskon. Muistin, kuinka kuvaamataidon tunnilla vesivärit levisivät sydäntä lämmittävästi kostealle paperille.
Miten öljyvärit tuoksuivat kuvataidekerhossa, museon hiljaisuus, jokainen siveltimen veto kuin taikaa. Opettajan heleät sanat.
Ensin ajattelin, että tämä olisi minun polkuni.
Sitten harrastus.
Lopulta…
Ei mitään.
Ei siksi etten olisi ehtinyt. Löysin aina jotain kiireellisempää, tärkeämpää. Kunnes se lämmin odotus haihtui aivan kuten sukat, avaimet, kynät.
Silitin sormellani viimeistä lappua.
Minusta tuntui hetken kuin paperi olisi elänyt lämpimämpi kuin muut, aivan kuin se olisi värähtänyt. Tai ehkä käteni vain tärisivät.
Onko todella niin, että tunti lisää kauppakeskuksessa tai yksi dekkari enemmän on arvokkaampia kuin unelmani?
Yöllä pyörin lakanoissa. En saanut unta. Kahdelta nousin huokaisten sängystä.
Minne sinä menet? Ilkka mumisi unenpöpperössä.
Nuku vaan… mutisin hiljaa.
Jossain vaatehuoneen laatikossa muistan, että on vanhat vesivärit, ajattelin. Kulkiessani peilin ohi eteisessä näin tytön, jonka silmät olivat vähän pelokkaat mutta myös toiveikkaat.
