Viime kuussa sain vihdoin lapsenlapsen. Muistan vielä, kuinka leijailin pilvissä onnesta ja odotin innolla hetkeä, jolloin pääsisin katsomaan pikkuista. Mutta meille ei oltu toivottuja vieraita. Miniäni näytti avoimesti tyytymättömyytensä. Veimme mukanaan lahjoja, tavaroita ja annoimme jopa rahaa, mutta kylmän vastaanoton saimme vain osaksemme. Myöskään kälyni ei ollut ilahtunut.
Tunsin itseni loukatuksi, sillä olen aivan samanlainen mummo kuin muutkin. Miniäni käyttäytyi töykeästi sekä minua että tytärtäni kohtaan, vaikka Aino halusi vain jakaa hyvän neuvon. Ainolla on kolme lasta, joten hänellä on kokemusta. Eikä siinä vielä kaikki hän palautti puolet lahjoista suoraan takaisin. Näetkö, vastasyntynyt ei tarvitse vielä pehmoeläimiä. Mutta lapsi kasvaa, ja silloinhan ne kaikki tulevat käyttöön miksi siis näin?
Kun vierailimme, meille ei edes tarjottu kahvia. Poikani oli hiljainen ja katsoi alas lattiaan hän ei todellakaan ole se, joka kodissa päättää. Kun lähdimme kotiin, kyyneleet nousivat silmiini, en ollut odottanut sellaista vastaanottoa.
Sen jälkeen olen nähnyt lapsenlasta vain valokuvista, en uskalla mennä enää kylään. Pyydän lapsiani käymään luonani, mutta miniäni ei suostu tulemaan. Kysyin pojaltani, voisiko hän joskus tulla puistoon kärryttelemään vauvaa, mutta sekään ei onnistunut. Miniäni valvoo poikaani joka askeleella eikä halua päästää häntä omille teilleen.
Miniäni ruokkii lasta korvikkeella, jotta hänen ei tarvitsisi imettää. Hän pelkää, että tuomitsemme, ja sen vuoksi ei halua tavata meitä. Mutta minulle se ei ole tärkeää! Kunhan saisin nähdä lapsenlapseni. En minä aio tuomita, jokainen äiti hoitaa oman lapsensa tavallaan.
Vielä ennen lapsenlapsen syntymää tulimme miniäni kanssa hyvin toimeen, samoin hänen vanhempiensa kanssa. Mutta lapsen synnyttyä hän muuttui aivan toiseksi ihmiseksi! En ole häntä loukannut, en ymmärrä miksi hän muutti suhtautumisensa minuun. Ystäväni ovat ihmeissään: miten voi olla, että minulla on lapsenlapsi, mutta en saa nähdä häntä.
Äitini aikoinaan kirjasi kerrostaloasunnon minun nimilleni. Ajattelin myydä sen ja jakaa rahat poikani ja tyttäreni kesken. Mutta viimeaikaisten tapahtumien takia mieheni on eri mieltä. Hän sanoo, että parempi olisi vuokrata asunto ulkopuolisille kuin auttaa niin kiittämättömiä lapsia. Ehkä hän on oikeassa sillä eihän vanhuudessa taida jäädä ketään huolehtimaan meistä. Ikävä kyllä…
