Monet nuoret miniät Suomessa kokevat haasteita anoppiensa kanssa, eikä niistä ole helppo puhua kenellekään.
Ensimmäinen hääpäivämme lähestyy. Suhteeni anoppiin on arka meillä ei ole varsinaista riitaa, mutta emme todellakaan ole läheisiä.
Pyysin miestäni esittelemään minut äidilleen jo ennen häitä, koska hän tunsi jo minun vanhempani. Hän kuitenkin lykkäsi tapaamista jatkuvasti milloin hänen äitinsä oli kiireinen, milloin jokin muu esti. Mieheni vain sanoi, että ehtisimme kyllä tutustua myöhemminkin. Lopulta tapasimme ensimmäistä kertaa vasta hääpäivänämme. Kohtaaminen oli jäykkä: vilpittömään ja hymyilevään “huomenta” hän vastasi lyhyesti, tuskin huulien välistä suhahtaen, “huomenta”.
Mieheni oli aiemmin kuvaillut äitinsä upeaksi ja ymmärtäväiseksi. Olin kuitenkin maininnut pelkääväni, että hän saattaisi puuttua elämäämme, koska olin kuullut vastaavia kokemuksia ystäviltäni. Mieheni vakuutti minua tästä: hänen äitinsä ei ikinä puuttuisi valintoihimme tai saarnaisi meille elämästä. Muutama päivä häiden jälkeen mieheni kuitenkin tuli töistä kotiin mietteliäänä, istui keittiön pöydän ääreen teekuppi kädessä. Kysyin, mikä häntä vaivasi. Hän vastasi yllättävästi:
Luulen, että äitini ei taida pitää sinusta.
Olikin ilmennyt, että anoppini ei pitänyt siitä, etten pese kananmunia ruokasoodalla ennen käyttöä. Jätän tiskit altaaseen, koska se on minulle kätevää. Astianpesusieni lepää suoraan altaan reunalla, eikä omalla pienellä lautasellaan. Keitän liemen yhdellä kertaa, en vaihda vettä välissä. Ja paljon muuta. Olin suorastaan ymmälläni!
Kysyin mieheltäni:
Miksi ihmeessä hänen pitäisi olla tyytymätön tapoihini? Mehän olemme oma perheemme, eikä hän edes asu meidän kanssamme.
Mutta minä olen hänen poikansa! Olen tottunut tiettyihin asioihin. Voisit yrittää tehdä niin kuin hänkin tekee.
Sanoin, että oma keittiöni toimii minulle omilla tavoillani. Koti on minun paikkani tehdä asiat omalla tavalla.
Mutta mieheni sanoi, että meidän pitäisi nyt oppia elämään uudella tavalla, ja että minun kuuluisi sopeutua heidän tapoihinsa.
Sen jälkeen elämämme soljui hetken rauhallisesti, lähes neljä kuukautta. Tavatessani anoppia hän hymyili ja kyseli kohteliaasti kuulumisia, miten arki sujuu ja miten hänen poikansa osallistuu kotitöihin. Kun hankimme koiran, kuuli koko naapurusto viikossa, etten valmista sille luita ja lihaa, ja että olin ollut typerä ruokkiessani koiraa raakaruualla. Kuulemma onneton anoppini ei tiennyt, miten pärjäisi näin piittaamattoman miniän kanssa! Olin heidän silmissään naurettavan avuton.
En edes tiennyt olevani niin huono. Sain nämä puheet kuultuani koiranulkoilutusystävältäni, ja tuntui pahalta kuulla tällaista itsestäni joltakulta ulkopuoliselta. Pyysin miestäni puhumaan asiasta äidilleen, mutta hän vain nauroi ja kehotti unohtamaan kaiken. Nyt anoppini tuntuu kantavan kaunaa. Yritän aina puhua hänelle ystävällisesti, mutta hän vastaa ainoastaan lyhyellä, kylmällä tervehdyksellä.
Mieheni mielestä en anna äidilleen tarpeeksi arvostusta. Hänestä pidättäydyn hyväksymästä heidän perheensä tapoja enkä edes yritä ystävystyä anopin kanssa. Totta puhuen, ehkä anopillani onkin ikävä meidän koiraamme. Niin, mieheni vanhemmat saattavat ilmestyä meille teelle milloin vain, ilman kutsua.
Yhtä kaikki tiedän, että olemme hetken päästä muuttamassa appivanhempieni asuntoon. En osaa kuvitella, miten pärjään siellä. Jo ajatuskin pelottaa mitä tapahtuu, kun meille joskus syntyy lapsi? Ehkä koko taloyhtiö saa tietää, miten pesen ja ruokin vauvaa. Silloin saatan kaivata omaa lapsuudenkotiani. En tiedä, kykeneekö anoppini koskaan todella hyväksymään minua heidän perheeseensä.
Elämä kuitenkin opetti tämän: Suomessa, niin kuin missä tahansa, tärkeintä on, että kuuntelemme toisiamme ja uskallamme elää omalla tavallamme. Jokaisen perheen pitää löytää oma tasapainonsa, ja toisten mielipiteet eivät saa peittää omaa onneamme. Lopulta vain oma koti ja oma rauha tekevät meistä onnellisia ei yhtäkään täydellistä anoppia ole olemassakaan.
