Nyt riittää, lähden! Kuinka paljon tätä voi kestää!
“Nyt riittää, kaikki on ohi, lähden! Miten tätä jaksaa enää! Lapsi, vaimon ikuinen väsymys, auta, auta… mutta minä haluan ulos, niin kuin ennen! Haluan seksiä! Teen töitä! Haluan tulla rakkaan vaimon luo, kunnollisen naisen… asun nyt vähän aikaa Matin luona, etsin vaikka nuoren tytön… ähhh…” mietti Kari, istuen Toyotan ratissa ja hermostuneesti polttaen tupakkaa. Tänään oli hänen ja vaimon suhteessa tullut viimeinen piste.
Karin ja Sannin tarina oli yhtä vanha kuin Itämeri. He tapasivat, rakastuivat päätä pahkaa, intohimo, unohtivat ehkäisyn, ja muutaman kuukauden kuluttua Sanni näytti kaksi viivaa testissä.
“Tottakai, synnytä vaan, kyllä me pärjätään”, vakuutti Kari, kun kaikki tädit ja papat nyökyttelivät, että autetaan kyllä. Sitten oli häät, synnytys, onnen kyyneleet poika! Ja sitten… se huoleton onnellinen elämä päättyi, vaimo muuttui pörröiseksi kanaksi, alati nuhjuinen ja uupunut, lapsen huuto päivin ja öin, “auta, auta” jatkuvasti… minne katosi se hänen tyttö? Sukulaiset katosivat kuvasta nopeasti… ja he jäivät kahdestaan vanhemmuuden kanssa.
“Minä en pysty enää!” huusi Kari tänään, ja paukautti oven kiinni itkevän Sannin ja itkevän vauvan nenän edessä.
Jarrut vinkaisivat, kun yhtäkkiä auton eteen ilmestyi tumma, kumara hahmo.
“Haluaako sinä hengestäsi päästä?” Kari hyppäsi autosta, ja juoksi hahmon luokse.
Vanha mies, villakangastakissaan, suoristi itsensä ja katsoi Kariin surullisilla silmillä, kuiskaten:
Joo.
Kari hämmentyi täysin odottamattomasta vastauksesta:
Tarvitsetko apua, pappa? Mitä voin tehdä?
En halua enää elää.
Mitä sinä nyt puhut? Tule, minä vien sinut kotiin. Kerro, ehkä voin auttaa? Kari tarttui vanhukseen kädestä ja talutti hänet autolle.
No, kerro nyt pappa, Kari sytytti tupakan.
Pitkä juttu.
Ei tässä kiirettä ole.
Vanhus katsoi hetken Kariin, vilkaisi valokuvaa kojelaudalla.
Viisikymmentä vuotta sitten tapasin tytön, rakastuin heti, kaikki meni nopeasti, perhe syntyi, poika perijä… Olihan siinä onni! Vaan minä halusin, että kaikki pysyy samanlaisena, rakkautta, intohimoa, nuoruuden höpinää. Mutta vaimo oli väsynyt, pieni lapsi, arki, työtä piisasi, minä kaadoin hommat hänen niskaansa, en auttanut… Töissä tapasin toisen naisen, ja mulla suhde… Vaimo sai tietää, tuli ero ja se siitä. Sen toisen kanssa ei mikään toiminut, en itse asiassa edes harmistunut, bailasin menemään. Ja vaimo meni uudestaan naimisiin, kaunistui, poika kutsui uutta miestä isäksi, eikä mua enää kiinnostanut.
Entäs sinä? Kari sytytti toisen tupakan, hermostuneena.
Minä? Bailasin niin paljon että nyt ei ole perhettä, ei vaimoa, ei lapsia. Ja tänään poika täytti viisikymmentä, menin onnittelemaan ei päästänyt edes rappuun, vanhus nyyhkytti, oma syy. Sanoi, että et ole isä, jatka vaan bilettämistä.
Minne sinut vien, pappa? Kari rummutti rattia.
Tässä asun, tässä. Mene sinä, ei tarvi huolehtia… vanhus kömpi pois autosta ja suuntasi 70-luvun punatiilitalon portaille lähellä tietä. Kari katseli, että pappa pääsi sisälle, seisoi hetken ja pyöräytti auton ympäri. Hän pysähtyi vielä markettiin, osti kimpun kukkia.
“Anna anteeksi, anna anteeksi”, sanoi Kari polvistuessaan kotiin tultuaan itkevän Sannin eteen, “lepää hetki, rakas”.
Hän otti pojan Sannin sylistä, meni toiseen huoneeseen, ja alkoi kävellessä laulamaan käheällä äänellä: “Nukkumaan menivät lelut ihanat…”
Yllättyneenä poika nukahti hetkessä, käsi luottavaisesti isän voimakkaasti sykkivän sydämen päällä. Kari katsoi onnellisena pientä: “Haluan nähdä, kun mun poika kasvaa, haluan kuulla ‘isi’.”
“Taasko autoit ‘hukkuvia’?” naurahti hilpeästi vanha rouva omalle miehelleen, kun tämä asteli sisään. Hän hymyillen riisui takkiaan naulakkoon.
Joo, autoin, onhan sitä nuorille joskus iskostettava perusasioita.
Miten sinä aistit, kuka tarvitsee apua?
Minä itse tarvitsin silloin apua…
Nyt syömään, sankari. Muistat kai, huomenna on pojan juhlat, ei mitään ‘hukkuvia’ illalla, vanha rouva katsoi lempeästi miehensä suuntaan.
En ole unohtanut. Onhan se nyt meidän perijä, viisikymmentä vuotta meidän rakkauden vuosipäivä. Eihän tuollaista voi unohtaa, vanhus halasi vaimoaan ja lähti yhdessä keittiöön, hymyillen…
