Nella seisoi Hietaniemen hautausmaalla ja katseli, kun arkkua laskettiin hämärään, kylmään maahan.
Marraskuinen tuuli repi surunauhaa seppeleessä, ryömi villakangastakin alle, sai Nellan vavahtamaan. Vieressä nyyhkytti täti Aino sukua, mutta lähes vieras, jonka Nella oli tavannut vain muutaman kerran.
Äiti istui hiljaa, ryhdikkäänä, mutta Nellan kädessä hänen sormensa olivat jääkylmät.
Isä…
Nella tuijotti arkkua ja yritti ymmärtää, mitä tunsi.
Ei mitään.
Tyhjyyttä, kirkasta ja jollain tavalla ahdistavaa. Kuin vanhassa mökissä, jonka lämmitys on vuosia sitten otettu pois.
Oli hyvä mies, kuului selän takaa. Taivaan portit auki hänelle.
Nella melkein purskahti nauruun.
Hyvä mies?!
Mistä he muka tietävät?
Nähneet hänet juhannuksena, raittiina, iloisena, haitaria soittamassa. “Kultaiset kädet”, “seuramies”, “hauska tyyppi”.
Siinä kaikki.
He eivät koskaan nähneet häntä kotona.
Nella sulki silmät, ja muisto nousi pintaan: hän oli seitsemänvuotias ja heräsi yöllä meteliin. Isä horjuu eteiseen, ei osaa edes avata ovea oikein, haisee viinalle ja jollekkin kitkerälle. Äiti raahaa hänet makuuhuoneeseen, mutta isä rimpuilee, huitoo, huutaa: “Sinä et arvosta minua!” Nella painaa silmät kiinni, vetää peiton korviin, ettei näkisi eikä kuulisi mitään.
Aamulla isä istuu keittiössä syyllisenä, juo suolakurkkuvettä ja sanoo: “Anteeksi, tyttö. Karkasin taas. En tee enää niin.”
Mutta teki aina.
Aina teki.
Nella avasi silmät. Arkkua peitti jo multa, seppeleet pinottiin päälle. Ihmiset alkoivat lähteä pois. Äiti kosketti Nellan kyynärpäätä:
Tule, rakas. Pitää laittaa muistokahvit
Muistotilaisuudessa Nella istui kuin ulkopuolinen. Söi, nyökkäili, kuunteli surunvalittelut. Mutta sisällä kaikui vain yksi ajatus, jonka olisi halunnut kirkua:
“Miksi minä en tunne mitään? Miksi ei satu?”
Illalla, kun vieraat olivat lähteneet, Nella jäi äidin kanssa keittiöön. Joivat teetä, vaieten. Sitten äiti sanoi:
Tiedätkö, minulla tuli outo ajatus
Nella katsoi häneen.
Ajattelin, että nyt ei tarvitse enää pelätä. Että hän ei kaadu kadulle eikä eksy pakkasessa, eikä katoa. Että nyt voi vain elää.
Nella näki äidin silmissä saman kauhun, jonka itse tunsi. Kauhun siitä, että sisällä ei ollut surua vaan helpotusta.
Olenko huono ihminen? äiti kuiskasi.
Nella siirtyi hänen viereensä, sulki kädet äidin ympärille.
Et ole, äiti. Me ei olla pahoja. Me ollaan vain väsyneitä.
He jäivät istumaan niin koko yön. Muistelivat. Ei sitä, kuinka isä joi, vaan toista: miten hän rakensi Nellan nukkekodin, opetti ajamaan pyörällä, kuinka toi kerran Hakaniemen torilta valtavan vesimelonin ja he söivät sen yhdessä lattialla, kun pöytä oli liian pieni.
Isä oli monenlainen. Sekin oli totta.
Äiti meni nukkumaan, Nella jäi yksin. Hän otti kännykän, lähetti viestin miehelleen: “Minulla on kaikki hyvin. Tulen huomenna.”
Hän havaitsi äkkiä, että hengitti rauhassa ensimmäistä kertaa moneen päivään. Ilman pelkoa, ilman odotusta uudesta huonosta uutisesta, ilman sitä jatkuvaa kuluttavaa taustamurhetta.
Isä oli poissa. Elämä oli vihdoin rauhallista.
Hän tiesi, että ajatus palaisi. Vielä monta yötä hän heräisi syyllisyyteen. Ja täti Aino ja muut sukulaiset supattavat pitkään: “Tuo on kylmä, ei edes itkenyt.”
Mutta tässä hiljaisessa asunnossa, jossa ei enää haissut viina, jossa ei öisin huudettu, Nella antoi itselleen hetken rehellisyyttä.
Anteeksi, isä, hän sanoi tyhjyyteen. Rakastin sinua. Oikeasti. Mutta olin niin väsynyt vihaamaan.
Aamulla hän lähti.
Junassa hän tuijotti pitkään ikkunasta ruskeaa marraskuista maisemaa, ennen kuin otti taskusta vihkon ja kirjoitti ylös ajatuksen, joka nousi hänen mieleensä:
“Alkoholistien lapset eivät itke hautajaisissa. He ovat itkeneet jo vuosia elämän mittaista surua. He eivät ole kylmiä. He ovat selviytyjiä.”
Nella sulki vihkon ja hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Juna vei hänet uuteen elämään. Elämään, jossa ei enää tarvinnut katsoa taakseJunamatka jatkui hiljaisuudessa, ja Nella katseli viliseviä savupiippuja, sateen himmentämiä katuja, lehdettömiä puita. Ajatukset kulkivat kuin maisema menneisyys jäi taakse, mutta se oli osa häntä, kiemurtelevana, mutkikkaana juurena.
Kun juna pysähtyi asemalla, Nella nousi, nosti kassin olkapäälle ja astui ulos viileään iltaan. Hengitti syvään, ja poskilla tuntui kasteen viileys. Hän ei tiennyt, millainen huominen olisi, mutta tunsi ensimmäistä kertaa varmuuden siitä, että voisi elää ilman pelkoa.
Kadun päässä näkyi tuttu hymy hänen miehensä odotti, huolestuneena, lämpimänä, ja Nella kiirehti askeliaan, lähes juoksi. Kun he kohtasivat, Nella painoi päänsä hänen rintaansa vasten eikä tarvinnut selittää mitään toinen ymmärsi, ja se riitti.
Yön hiljaisuudessa perillä, uuteen pieneen kotiin päästyään, Nella kuunteli kuinka sade pieksi ikkunaa, ja tunsi viimein kaiken sen surun, helpotuksen, kiitollisuuden, joka oli aiemmin soljunut hänen lävitseen kuin näkymätön virta.
Hän tiesi, ettei aika parantaisi kaikkea menneisyys kulkisi mukana aina. Mutta ensimmäistä kertaa hän antoi itselleen luvan olla rauhassa, olla olemassa, olla kokonainen.
Nella sulki silmät, antoi unen tulla, ja aamulla, kun valo tunki verhojen läpi, hän nousi ja tiesi: tästä alkaa ihan oikea elämä.
