Nuorimman pojan testamentti
Aino tuijotti hermostuneena leikkaussalin kylttiä sairaalan käytävällä. Kirjaimet sumenivat silmissä pitkän odotuksen jälkeen, ja sydän hakkasi rajusti rinnassa. Aino pyöritteli yhä käsissään pientä leluautoa punaista muovista traktoria, joka oli hänen nelivuotiaan poikansa Eeron suosikki. Eero olisi tosin alun perin halunnut sinisen traktorin kuten piirretyssä, mutta vähitellen hän rakasti tätä, isänsä antamaa pientä traktoria koko särkyneellä sydämellään.
Viimein, likaisen lasin takaa, ilmestyi lääkärin hahmo. Ovi aukesi, ja väsynyt lääkäri astui käytävälle. Aino ponkaisi ylös ja kiirehti hänen luokseen:
Lääkäri, miten kävi? Onko Eero kunnossa? Miten operaatio meni?
Lääkäri laski päänsä ja otti kasvomaskin pois:
Aino Kallio, olen todella pahoillani… Teimme kaiken, mitä oli mahdollista…
***
Aino makasi poikansa sängyllä käpertyneenä pieneksi keräksi. Tyynyssä leijui vielä Eeron tuoksu. Peilissä näkyi Eeron suklaataarteisista sormista jäänyt kädenjälki. Miten hyvä, ettei Aino ollut vielä ehtinyt pyyhkiä sitä pois! Poika ei enää koskaan sitä sotkisi, eikä koskaan painaisi päätään tuolle tyynylle.
Kyynel vierähti Aino poskelle, suru oli polttanut kaiken ilon hänen sydämestään. Terve sydän se, mitä Eerolla ei koskaan ollut. Vanhin poika, Oskari, oli terve ja jo omillaan; kahdeksantoista vuotta ja opiskeli yliopistossa Turussa. Mutta Eero… myöhäinen elämän ilo, joka oli koitunut suureksi suruksi. Kaikki raskauden tutkimukset olivat näyttäneet hyvää, ja vasta juuri ennen synnytystä huomattiin monimutkainen sydänvika… Leikkauksessa jokin meni väärin, ja nyt Eero oli poissa…
***
Aino nukahti levottomaan uneen. Kuten niin monta yötä aiemminkin, hän seisoi taas unessa kirkkaalla kesäniityllä, jota kirjosi tuhansien kukkien tuoksu ja väri. Kauempana seisoi Eero leveästi hymyillen, päällään hänen suosikkipaitansa, jossa oli autoja. Eeron käsissä oli suuri kimppu valkoisia päivänkakkaroita.
Eero! Poikani! huusi Aino, mutta Eero ei tuntunut kuulevan, vaan pyöritteli rauhassa kukan terälehtiä.
Aino juoksi kukkaniityn halki kädet ojennettuina, mutta ei koskaan päässyt lähemmäksi poikaansa Eero tuntui vain loittonevan. Aino huusi ja tavoitteli häntä, mutta ei koskaan saanut kiinni. Lopulta Eero nosti hetkeksi katseensa, hymyili ja hävisi tuuleen vain päivänkakkaran terälehdet leijuivat hitaasti maahan.
Aino juoksi siihen kohtaan, mihin terälehdet laskeutuivat. Valkoiset terälehdet muodostivat vihreälle nurmelle selvät kirjaimet: katuosoite, jonka Aino luki sekavin tuntein.
***
Ainon puhelin soi ja hän havahtui unestaan. Ruudussa näkyi Oskarin nimi.
Hei äiti, tule tänään käymään? Voisitko tehdä lettuja?
Aino pakotti kasvoilleen hymyn. Nyt riittää. Oli kulunut jo melkein kolme kuukautta Eeron poismenosta, mutta hänellä oli vielä toinenkin poika. Oli aika yrittää jatkaa elämää.
Tietenkin, Oskari! Hei, sinäkin olet minun poikani… Teen lettuja.
Mahtavaa! Olen jo bussissa, nähdään pian!
Oskari yritti aina tulla kotiin viikonloppuisin piristääkseen vanhempiaan. Hänkin kaipasi pikkuveljeään. Elämän täytyi jatkua, yhdessä heidän piti selvitä surusta. Sellaisia perheet ovat.
Aino nousi hitaasti jaloilleen ja meni keittiöön. Hän avasi jääkaapin, mutta huomasi, että maito oli lopussa. Mies, Mikko, istui pöydän ääressä ja kolvasi kannettavan tietokoneen piirikorttia. Hän nosti katseensa:
Menetkö kauppaan? Mikko kysyi.
Oskari tulee ja pyysi lettuja. Maito on loppu. Käyn nopeasti ulkona, tarvitsen vähän ilmaa, Aino vastasi rauhallisesti.
Mikko nosti kulmiaan. Hiljalleen hän alkaa päästä jaloilleen, hän ajatteli helpottuneena.
Aino pukeutui rauhallisesti ja astui ulos raikkaaseen kevätiltaan. Linnut lauloivat ja koivuihin oli ilmestynyt hennon vihreät silmut. Luonto heräsi henkiin pitkän talven jälkeen. Aino huokaisi: Eero ei ehtinyt näkemään viidettä kevättään
Hän karisti synkät ajatukset ja jatkoi kohti markettia.
***
Hän nappasi kaupasta mukanaan maidon, Oskarin suosikkikarkit, ruisleipää ja kanan. Kassatiskin vieressä kuului yhtäkkiä lapsen nauru, joka pysäytti Ainon hengityksen. Se oli hetken ajan kuin Eeron nauru. Hän kiirehti hyllyjen väliin, mutta ehti nähdä vain pienen lapsen vilahtavan kauemmas. Vaikka järki sanoi muuta, Aino seurasi samalla hän kaatoi pahvisen mainostelineen.
Nostaessaan telineen, hän hätkähti: siinä oli punaisella maalattu sama osoite, jonka hän oli nähnyt unessaan.
Mitä sinä haluat minulle kertoa, Eero? Aino kuiskasi.
Kotimatkalla Aino oli varma, ettei kyse ollut sattumasta. Eero tahtoi kertoa hänelle jotakin. Hän päätti etsiä osoitteen netistä mutta vasta seuraavana päivänä, sillä tänään Oskari tulisi kotiin.
***
Illasta tuli yllättävän lämmin ja hyväntuulinen. Aino pystyi jopa hymyilemään kuunnellessaan Oskarin tarinoita opiskelijaelämästä. Oskari söi ahnaasti pannukakkuja, ja Aino sekä Mikko katselivat häntä lempeästi: heidän esikoisensa, nyt ainoa lapsensa. Ilta päättyi, yö lankesi.
Aino nukahti nopeasti, mutta heräsi yön pimeydessä siihen, että kylpyhuoneesta kaikui laulua. Sydän alkoi takoa villisti hän tunnisti heti Eeron äänen, joka lauloi lempilauluaan sinisestä traktorista
Aino nielaisi, nousi sängystä ja kulki varpaisillaan kylpyhuonetta kohti, yrittäen olla hiljaa. Avatessaan oven hän näki ei ketään. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Mitä ajattelin? Eero ei ole täällä. Tämä kaikki on vain minun mielikuvitustani, Aino soimasi itseään.
Hän meni peilin eteen, avasi hanan ja pesi kasvonsa. Nyt loppu itsensä kiduttaminen! Oskarin ja Mikon tähden. Hän vilkaisi peiliin ja näki väsyneet, kalpeat kasvot tummien silmänalusten kera.
Aino tyhjensi mielensä, saippuoi käden ja pyyhkäisi peilin pintaa. Saippuasuihkut muodostivat yhtäkkiä kirjaimia juuri saman osoitteen, jonka hän oli nähnyt sekä unessa että kaupassa
Hänen selkäpiitään karmaisi. Hän kuuli selvästi hennon, tutun lapsenäänen:
Odotan sinua, äiti
***
Miksi olet hereillä? Mikko kohottautui sängyssä, kun kannettavan valo valaisi makuuhuonetta.
Aino istui nojatuolissa, läppäri sylissä ja tuijotti näyttöä.
Mikko, tule tänne jos sinäkin tunnet tämän, niin kaikki, mitä minulle on viime päivinä tapahtunut, ei ole pelkkää kuvitelmaa
Mikko huokaisi syvään ja istui viereen. Hän tunsi lämmön rinnassaan, kun näki kuvan pienestä pojasta arvion mukaan neljän vuoden ikäinen.
Kuvateksti kertoi: Samuel Lehto, 4 vuotta. Samuelin vanhemmat olivat menehtyneet auto-onnettomuudessa kolme vuotta sitten. Poikaa oli kasvattanut mummo, mutta viimeisen puolen vuoden Samuel oli ollut lastenkodissa, koska mummokin oli kuollut.
Tämä osoite on vaivannut minua usean päivän, Aino sanoi. Sen välittää meille Eero…
Aino kertoi unestaan, kaupasta ja kylpyhuoneesta. Mikko mietti hetken ja totesi lujaa:
Aino, me menemme sinne…
***
Lastenkodin johtaja, Marja Salo, saattoi Ainon ja Mikon kirkkaiden käytävien läpi taukoamatta selittäen:
Samuel on ollut täällä puoli vuotta. Hän oli ihan tavallinen, läheisyyttä kaipaava poika, hyvin kasvatettu, mutta menetti kaiken. Kolme adoptiota on epäonnistunut, koska poika sulkeutuu aina uusien kohtaajien edessä. Hän sanoo, että hänen äiti ja isä tulevat vielä hakemaan hänet, ja että hän tunnistaa heidät. Viimeisinä kuukausina Samuelilla on ollut mielikuvitusystävä, Eero. Tuo Eero kertoi hänelle hiljattain, että äiti ja isä tulevat pian.
Aino ja Mikko vilkaisivat toisiinsa: voisiko heidän edesmenneen poikansa haluta auttaa orpoa?
En tiedä, mutta menkää tutustumaan poikaan. Ehkä juuri te sulatat hänen sydämensä, Marja sanoi ja avasi ovet leikkihuoneeseen.
Aino tunnisti heti hänet pieni, hintelä poika istui lattialla, rakensi palikkatornia ja lauloi lempilauluaan Eeron tapaan Samuel kääntyi, pudotti palikat ja juoksi Ainon sekä Mikon syliin huutaen:
Äiti! Isä! Tiesin, että tulette!
***
Adoptioprosessi eteni nopeasti, kiitos johtaja Marjan. Hän iloitsi, että poika viimein uskalsi luottaa johonkuhun ja kun hän kuuli Aino ja Mikon menetyksestä, hän liikutti asiaa ripeästi. Kuukauden päästä Aino, Mikko ja Oskari palasivat lastenkotiin hakemaan Samuelin kotiin.
Juuri ennen uloslähtöä Samuel veti kätensä irti Ainon kädestä ja sanoi:
Odota, äiti! Poika katsoi kauaksi käytävän päähän. Siellä on Eero, hän haluaa hyvästellä meidät!
Ainon sydän nytkähti jälleen mutta nyt suru oli lempeää, hyväksyvää. Hän tiesi, ettei mikään toisi Eeroa takaisin, mutta nyt Samuelin tulevaisuus oli hänen käsissään. Hän ei koskaan unohtaisi Eeroa, vaan kantaisi hänen rakkauttaan ikuisesti mutta samalla hänellä oli uusi pieni ihminen, jonka vuoksi hänen tuli olla vahva.
Samuel juoksi ikkunan luo käytävän päähän, seisoi hetken ja palasi sitten muiden luo. Ikkunan alla valkea kyyhky nousi siivilleen ja kaartoi hetken heidän yllään.
Elämä kantaa, vaikka jäisi taakse suuri rakkaus sillä rakkaus muuttaa muotoaan, mutta ei katoa koskaan.
