Kun opiskelin yliopistossa, tapasin erään kivan miehen, joka ei suoraan sanottuna ollut mikään rikkaan suvun perintöprinssi eikä tulojen vakaudestakaan voinut puhua edes vitsillä. Samaan aikaan toinen opiskelukaveri, jota voisi melkein epäillä syntyneen kultalusikka suussa, alkoi osoittaa kiinnostusta minua kohtaan. Itse, kun olin kasvanut perusvähävaraisessa perheessä, unelmoin tietenkin mukavasta ja huolettomasta elämästä, jossa ei tarvitsisi haaveilla peltilounaasta. Kun poikaystäväni jossain vaiheessa kosi minua, kieltäydyin ja hyppäsin suosiolla siihen vakauden ja vaurastumisen junaan, jonka tulevaisuus loisti eurojen verran kirkkaampana opiskelutoverini kanssa. Vaikka rehellisesti rakastin poikaystävääni, rahat veivät voiton minun prioriteettini ei ollut tunne, vaan tili.
Ja niin kuin suomalaisessa draamassa kuuluu, elämä ei mennyt ihan elokuvissa. Mieheni osoittautui kaikkea muuta kuin kotiliejun kuninkaaksi. Hän oli tottunut siihen, että asiat hoidetaan vaivattomasti ja kaikki löytyy tiskiltä valmiina työn arvostaminen oli hänelle yhtä vierasta kuin avantouinti karhukaisille. Kun hänen vanhempansa sysäsivät perheyrityksen hänelle kuin entisajan perintölehmän, teinivuosien laiskuus voitti, ja bisnes lipesi suoraan ojaan. Elimme vuodet vanhempien eurojen siivellä, eikä mieheni näyttänyt mitään merkkejä halusta laittaa elämää kuntoon. Kun rahat alkoivat tiukentua, ehdotin sentään rehellistä työtä, mutta hän päätti, ettei suomalaiseen tapaan toisen leiville sovi astella.
Nyt, vähän aikaa sitten, törmäsin vanhaan ystävään, joka pisti pakan uusiksi kertomalla uutisia: entisestä poikaystävästäni oli tullut menestynyt yrittäjä. Sama nuori, jonka kanssa joskus juotiin Lidlin kaakaot opiskelijakämpässä, pyörii nyt bisneksistä toiseen, elämä kullankimalteista. Kun kuulin tämän, mielen valtasi kummallinen tunteiden sekamelska; huomasin, että sydämessäni asuu edelleen vähän rakkautta vanhaa poikaystävää kohtaan. Olin aidosti iloinen hänen puolestaan ja samalla mielessä pyöri väistämättä kysymys, olisiko minulla vielä sauma hänen sydämeensä. Vuosien vieriessä, virheeni alkoi kirkastua kuin juhannusyön aurinko kadun valintaani.
Nyt kun katson taaksepäin, toivon, että olisin arvostanut rakkautta ja yhteisiä hetkiä enemmän kuin pankkitilin saldoa. Olisi ehkä pitänyt hypätä riskillä arjen keskelle, jossa rakkautta olisi saanut enemmän kuin ruisleipää. Mutta silloin olin liian suomalaisen varovainen, ja nyt elän niiden päätösten kanssa, joiden takia saatan olla menettänyt mahdollisuuden oikeasti onnelliseen elämään sen ihmisen kanssa, jota rakastin ja rakastan, jos tässä nyt rehellisiä ollaan.
