Nousen tikkaita pitkin leikkaamaan vanhan omenapuun kuivia oksia, kun koirani alkaa yhtäkkiä haukkua sinnikkäästi ja kiskoo farkunlahkeestani yrittäen saada minut alas: aluksi luulen sen vain seonneen tai leikkivän, enkä tajua, että se saattaa vahingossa pudottaa minut alas tikkailta.
Yritän hätistellä koiran pois ja jopa ärähdän sille, mutta muutamaa sekuntia myöhemmin tapahtuu jotakin täysin odottamatonta.
Olen juuri puolivälissä tikkaita ja ojennan oksasaksia kohti kuivia oksia vanhassa omenapuussa, joka kasvaa talomme vieressä. Aamu on ollut oudosti alusta asti: taivas roikkuu painavien harmaiden pilvien peitossa, ilma on tyynenä kostea, kuin ukkosen alla. Tunnen sään vaihtuvan, mutta päätän silti tehdä työn loppuun, sillä kuolleet oksat ovat odottaneet poistamista pitkään.
Asetin tikkaat jo aamulla huolellisesti runkoa vasten ja varmistin, että ne pysyivät tukevasti paikoillaan. Nousen muutaman askelman ylöspäin ja olen juuri aikeissa leikata ensimmäisen oksan, kun tunnen jonkun kiskaisevan farkkujani.
Käännyn ja hetken olen aivan ymmälläni.
Koirani yrittää kiivetä perässäni tikkaita pitkin. Sen tassut liukuvat metallisilla askelmilla, kynnet raapivat alumiinia ja katse on suuri, silmät tiukasti minussa.
Hei, mitä sää oikein touhuat? mutisen hermostuneesti hymyillen. Alas nyt.
Huitaisen kädellä ja toivon, että koira lähtisi pois, mutta se nouseekin vain ylemmäs, asettaa etutassunsa tikkaille ja tarttuu farkkujani hampaillaan.
Se alkaa kiskoa. Kovaa.
Käännän itseni nopeasti ympäri ja melkein horjahdan.
Oletko ihan sekaisin? Irti! tiuskaisen ärtyneenä.
Mutta koira ei irrota. Se vetää minua alas, painaa jalat maahan ja jatkaa päättäväistä haukkumistaan niin kuin yrittäisi pysäyttää minut hinnalla millä hyvänsä.
Aluksi suutun sille, mutta muutaman sekunnin päästä huomaan tämän olevan jotain aivan muuta kuin leikkiä. Se ei ole koskaan käyttäytynyt näin aiemmin. Sen silmissä on jotain erilaista.
Kuinka se yrittää kertoa minulle jotakin.
Yritän nousta vielä yhden askeleen, mutta koirani vetää taas farkkujani niin yllättäen ja lujaa, että tartun tikkaisiin molemmin käsin.
Huokaisen syvään ja alan laskeutua alas.
No niin, nyt riittää, mutisen. Jos et rauhoitu, vien sut aitaukseen.
Koirani painaa päänsä, hieman syyllisenä, mutta vien sen siitä huolimatta aitaukseen ja suljen portin. Kuvittelen saavani hoitaa oksien leikkaamisen rauhassa loppuun.
Juuri silloin tapahtuu jotakin, mikä saa minut kauhun valtaan ymmärrän vihdoin, miksi koirani toimi niin oudosti Tarinan jatko ensimmäisessä kommentissa
Kävelen takaisin tikkaille ja nostan jalan alimmalle askelmalle. Samalla hetkellä kaikuu pääni yläpuolelta kova räsähdys.
Ääni on terävä ja napsahtava, kuin jokin katkeaisi kahtia. Nostan päätäni vaistomaisesti. Näen valtavan kuivan oksan irtoavan puusta.
Se putoaa suoraan siihen kohtaan, missä pääni oli hetkeä aiemmin. Oksa mätkähtää maahan pirstaleina ja menee vain muutaman sentin päästä minusta.
Jalkani pettävät alta. Jään seisomaan tikkaille ja tuijotan maassa lojuvaa isoa katkennutta oksaa, samalla kun sydän hakkaa niin kovaa, että korvissa humisee.
Siinä hetkessä ymmärrän. Koirani ei häirinnyt minua se yritti estää minua.
Se vaistosi vaaran ennen minua. Ehkä se oli kuullut rungon sisältä ikävän ratinan tai huomannut oksan olevan murtumaisillaan. Katson hitaasti aitaukseen päin.
Koirani katsoo minua verkon läpi. Sen silmät ovat tarkkaavaiset ja rauhalliset, häntä heilahtaa hiljaa sivulta toiselle, aivan kuin se odottaisi, tajuanko nyt viimein.
Avaan portin ja polvistun sen viereen. Koira painautuu heti kylkeeni kiinni.
Kietaisen kädet sen kaulan ympärille ja kuiskaan hiljaa:
Pelastit henkeni.
Siitä päivästä lähtien en ole koskaan epäillyt sen vaistoja.
