Olen aina yrittänyt kasvattaa poikani niin, että hän ennen kaikkea kunnioittaisi naisia isoäitiään, äitiään, vaimoaan, tytärtään Mielestäni tämä on miehen paras ominaisuus: kunnioitus naisia kohtaan. Minä ja mieheni olemme antaneet pojallemme todella hyvän kasvatuksen, hyvän koulutuksen ja kaiken, mitä hän tarvitsi rakentaakseen itselleen valoisan tulevaisuuden. Emme halunneet enää auttaa häntä ylimääräisesti, mutta silti ostimme pojallemme kaksion. Hän teki kyllä töitä ja huolehti itsestään, mutta omistusasunton hankkimiseen hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa.
Emme kertoneet pojalle heti asunnosta emmekä edes maininneet sen hankinnasta. Miksi? Syy oli siinä, että poikamme asui tyttöystävänsä kanssa siksi. Hän oli ollut Senjan kanssa yhdessä reilun vuoden, mutta emme tunteneet Senjan vanhempia ja se tuntui minusta omituiselta.
Myöhemmin sain tietää, että Senjan äiti oli vanha naapuri ystävältäni. Hän kertoi minulle jotain, mikä jäi mietityttämään minua pahasti. Kävi ilmi, että Senjan äiti oli heittänyt aviomiehensä ulos kotoa sitten kun tämä oli alkanut tienata vähemmän, mutta tämä oli vasta alkua. Sen jälkeen nainen alkoi seurustella naimisissa olevan, mutta varakkaan miehen kanssa, josta hän teki itselleen uuden tukipilarin. Entäpä isä sitten Senjan isoäiti ei paljoa poikennut tyttärestään. Hänelläkin oli suhde naimisissa olevaan mieheen, ja hän pakotti tyttärensä ja tyttärentyttärensä tulemaan maalleen auttamaan talon töissä. Tämän takia pojallani oli jo useita riitoja tulevan anoppinsa kanssa. Eniten minua kuitenkin huolettaa tässä kaikessa se, että äiti ja isoäiti kääntävät Senjaa omaa isäänsä vastaan.
Tyttö on selvästi kiintynyt isäänsä, mutta näiden kahden naisen takia heidän välejään ollaan repimässä rikki. Ja kaiken kukkuraksi: Senja päätti keskeyttää yliopiston. Hän uskoo, että miehen tehtävä on elättää perheensä. Niinhän minäkin ajattelen, ja olen kasvattanut poikani sitä varten, mutta voi hyvä tavaton jos elämässä tulee vaikeuksia. Missä on turva? Kuinka Senja auttaisi miestään silloin? Muuten, siirsin asunnon omiin nimiini takaisin, koska tiedän, että olen kasvattanut kunnon pojan, niin kuin sanotaan. Totta kai kaikki, mikä on hankittu ennen avioliittoa, ei kuulu jaettavaksi avioerossa, mutta Senja vaikuttaa olevan sen verran ovela, että voisi vaikka jättää minun poikani tyhjin taskuinMutta vaikka olin varma päätöksestäni, jäin silti miettimään: olinko sittenkin liian nopea tuomitsemaan? Elämä kasvattaa meitä kaikkia omalla tavallaan, eikä kukaan lopulta voi paeta oman perheensä varjoja ei Senja, ei poikani, enkä minäkään. Ehkä rakkauden täytyy rämpien etsiä oma polkunsa, vaikka vanhempien huolet ja peloista kudotut verkot kuinka yrittäisivät ohjailla ja suojata.
Hiljaisina iltoina, kun katselen vanhoja valokuvia ja kuulostelen tyhjentyneen kodin kaikuja, alan toivoa, että pojastani löytyy rohkeutta valita itse kuten meillä kaikilla on joskus ollut pakko tehdä. Ehkä juuri vaikeudet opettavat pitämään kiinni arvokkaimmasta: rakkaudesta, luottamuksesta ja kyvystä antaa anteeksi. Nyt on heidän vuoronsa kasvaa. Minun tehtäväni äitinä on päästää irti ja uskaltaa uskoa, että rakkaus, jonka olemme häneen kylväneet, kantaa lopulta pidemmälle kuin mikään asunto, perintö tai varoituksen sana.
Ehkä jonain päivänä me kaikki kohtaamme keittiön pöydän ääressä, hymyilemme toisillemme ja ymmärrämme, että jokainen teki parhaansa.
