Eräänä yönä vanha nainen päätti tehdä jotakin hyvää, jotakin pientä arjen lahjaa, kuten suomalaiset sanovat. Hän keräsi kaikki kotinsa nurkkiin unohtuneet tavarat, jotka olivat lojuneet ja painaneet hänen mieltään. Siellä oli kauniita puseroita, mekkoja, lierihattuja, hameita kaikkea, mikä vei turhaan tilaa. Hän mietti: vien tämän kaiken kirkkoon. Jospa joku tarvitsisi koditon, turvapaikanhakija tai yksinäinen.
Hän pakkasi kaiken vanhaan kangaskassiin, jonka asetti huolellisesti eteisen nurkkaan. Ehkä huomenna, hän tuumi, ja painui nukkumaan.
Mutta yöllä tuli uni sellainen usvaisen outo ja kirkas uni, jossa kaikki tuntui vääristyneeltä, kun ei enää tiennyt, oliko valveilla vai unessa.
Hän tunsi, kuinka hänen sielunsa irtautui kehostaan ja leijaili katonrajaan, sieltä katsellen valossa kylpevää asuntoaan. Hänen sydämessään oli lempeää onnea, kuin kevätauringon lämmössä.
Keskellä huonetta hän seisoi, kädet lujasti kassin sangoissa siinä samassa kassissa, jonka aikoi antaa pois. Ja siinä, hämärän ja valon rajalla, seisoi pikkutyttö, jonka nimeä ei voinut muistaa ehkä Hilppa tai Selja, unien outoja tytönnimiä.
Mitäs sinulla on tuossa kassissa?
Vanha nainen hymähti ja hymyili juonteidensa halki:
Keräsin tarpeettomat tavarani. Ne vain vievät tilaa kaapeissa. Joku muu saattaa tarvita niitä enemmän. Vien ne huomenna kirkkoon.
Sinulla on suuri sydän, vastasi tyttö. Mutta kassisi on likainen ja nuhruinen. Pese se ensin. Ethän halua antaa lahjaa likaisessa pussissa, eihän?
Totta, pesen sen huomenna.
Älä unohda. Hilppa (tai Selja) hymyili ja katosi sumuun kuin sumuinen aamu järvenselällä.
Tässä kohdin nainen heräsi, sydän hakaten oudosti. Oli kuin enkeli olisi käynyt luona. Hän vilkaisi kassia. Olisi kai pestävä se sitä uni tarkoitti. Hän purki kaiken ja asetteli pyykin koneeseen.
Tämä kuulostaa naurettavalta. Kenties vanhus oli höperö, ehkä liiankin taikauskoinen suomalaisuudessaan mutta enpä usko. En uskonut itsekään, ennen kuin kummallinen sattuma tapahtui, juuri siitä kerron nyt.
Kerrostalon yläkerrassa syntyi poikavauva erääseen perheeseen. Nuorin kahdesta, ei suinkaan esikoinen. Vanhemmat halusivat juhlia ilossa suvun ja tuttavien kera. Kun juhlat koittiivat, vieraita tuli ovista ja ikkunoista. Kaikki onnitellen, tuoden lahjoja. Mutta lapsi, kuten joskus suomalaisessa perinteessä, jäi ilman kehuja ja haleja olihan vanhemmat taikauskoisia ja pelkäsivät kauneuspuheiden tuovan huonoa onnea. Älkää kehuko, älkää sanoko kauniiksi, pyysivät he. Vieraat nyökyttelivät ja sanoivat vastahakoisesti:
Onpa ruma lapsi. Siis oikeasti kylläpä on kumman näköinen, varjelkoon jumala. En kyllä tahtoisi katsella tuota.
Yksi kerrallaan vieraat loivat halveksuvia katseita. Vanhemmat huokaisivat kevyemmin ja siirtyivät olohuoneen puolelle.
Vanhin poika kuuli kaiken. Hän istui siinä ja mietti hetken: Jos kerran vauva on niin ruma ja tarpeeton, mitä järkeä hänen olemassaolossaan muka on?
Poika ei kauaa tuumannut. Hän tarttui vauvaan kuin leluihin aiemmin ja kantoi tämän parvekkeelle. Hän vilkaisi alas ja heitti pikkuveljen kuin leikkikalun.
Tunsin kylmän väreen, kun kuulin tämän. Lopulta olisi käynyt pahasti, ellei Luoja pitäisi omistaan huolta.
Mutta silloin lähetettiin enkeli, joka pelasti lapsen.
Juuri tuossa samassa talossa ja sen alla, asui se vanha nainen hän, jolla oli outo uni. Hän sattui sillä hetkellä ripustamaan pestyn kangaskassinsa kuivumaan ikkunan alle, saadakseen raitista ilmaa Suomen järven tuulessa.
Samalla sekunnilla ylhäältä, kuin korkeuksista, putosi vauva suoraan hänen kuivumaan jätettyyn kassiinsa.
Kun vanhemmat havahtuivat siihen, että toinen huone oli oudon hiljainen, oli jo myöhäistä. He ryntäsivät paikalle, suurempi poika seisoi parvekkeella. Pieniä ei missään. Kyselivät, ihmettelivät. Isoveli sanoi:
Se oli niin ruma ja turha, vein sen pois.
Äidin sydän särkyi. Isä syöksyi ulos ja juoksi pihan halki. Ihmeen kaupalla lapsi löytyi ja oli aivan kunnossa.
Miten meillä voi olla näin paljon onnea! vanhemmat itkivät ja painoivat vauvan syliinsä.
Ja kenelle kiitos? Miten arvelette? No tietenkin vanhalle mummolle. Kukaan ei sanonut sanaakaan Jumalasta paitsi vanha nainen itse, joka tiesi että sattumat eivät tapahdu sattumalta. Hän ei lähtenytkään pesemään kassia aivan sattumalta… ellei uni-enkeli ollut käynyt hänen luonaan.
Miksi ihmiset ovat sellaisia? Miksi suomalainen helposti ajattelee, että kyse on vain sattumasta ja tuurista eikä huomaa kiittää Taivaan Isää?
Pitkään mietin tätä kysymystä. Erilaisia ajatuksia nousi kuin usvaa järvenselälle. Lopulta tajusin: jokainen tulkitsee unensa ja onnen kantamansa tavallaan. Mutta minä en usko sattumiin minä kiitän aina Jumalaa, sillä ilman Häntä ei ihmeitä tapahdu.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
