Tiiäkkö, mulla oli vasta 14-vuotiaana jo ihan järkkyjä hemiplegisiä migreenejä. Semmoisia kummallisia kohtauksia, jotka saattoi viedä puolen kropan toimintakyvyn kokonaan. Olin vielä ihan lapsi ja silti piti opetella elämään sen kanssa. Melkein kymmenen vuotta oli vielä jokseenkin ennustettavaa, kohtaus ehkä kerran kuukaudessa, ja siihenhän oppi jotenkin varautumaan. Sitten kaikki repsahti. Kohtaukset muuttui kroonisiksi ja tauottomiksi, en pysynyt enää työkykyisenä, ajatukset sumeni ja elämä kutistui ihan olemattomaksi.
Kävin kaikki mahdolliset spesialistien konstirinkulat: lääkkeiden vaihtokaruselli, Botox-pistokset päänahkaan, hermoblokitukset, tiukat ruokavaliot ja ties mitä muuta. Ei mitään vaikutusta, ei edes pientä helpotusta. Vain vahvat kipulääkkeet antoi sen verran toimintakuntoa, että pystyin just ja just pärjäämään arjessa. Sitten joku neurologi ehdotti, että voisko hormonitasapainon täysremontti auttaa siis raskaus voisi hoitaa migreenit. Kuulemma joillain harvoilla näin on käynyt.
Okei, varmaan pitäis vähän kertoa mistä lähdin. Mie olen Elviira Nieminen, kotoisin Jyväskylästä. Ennen kun elämäni pyöri migreenien ympärillä, olin nuorempi projektikoordinaattori arkkitehtitoimistossa. Rakastin mun työtä, deadlinejen tuomaa jännitystä ja sitä tunnetta että olin osa jotain isompaa.
Mutta kun kipu muuttui joka päiväiseksi välillä tuntu siltä kun joku painais poraa silmäkuoppaan, välillä olin kokonaan halvaantunut yhdeltä puolelta jouduin jäämään pois töistä. Ensin meni työ, sitten oma itsenäisyys. Ajan myötä aloin pelätä, etten enää ikinä saa elämästäni otetta. Lopulta siis vain kipulääkkeet piti minut edes jotenkin mukana, vaikka inhosin niiden käyttämistä.
Sitten tuli se lääkärin ehdotus raskaus. Kolme eri neurologia sanoi saman: joskus, harvoin, täysiaikainen raskaus voi laittaa hormonit niin uuteen järjestykseen, että migreeni katoaa. Mitään muuta yhtä tehokasta keinoa ei olisi.
Meidän kanssa asui mun puoliso, Tapio. Meillä oli joskus haaveena lapsi, mutta ei näin ei sen takia että mun pää saatais kuntoon. Käytiin läpi kaikki pelot, vastuuseen liittyvät ahdistukset entä jos vauvalla olisi äiti, joka ei pysty huolehtimaan? Mun neurologi, tohtori Vaaranen, avasi kaiken riskit auki: raskaus itsessään voi olla riski kun sairaus on tämmönen, tuliko mahdollisia komplikaatioita, ja silti ei voi varmasti sanoa auttaako mikään. Mutta hän myös kertoi: Olen nähnyt tämän toimivan. Vain muutaman kerran, mutta joskus näin käy.
Ajatus jäi pyörimään päähän. Yksi ilta oli taas tukala kohtaus, makasin kylmien kaakelien päällä vessassa ja toinen puoli vastuuttomana. Tapio istui hiljaa vierellä, silitti mun tukkaa. Lopulta sanoin, että mä en jaksa enää.
Me puhuttiin tunteja. Purettiin kaikki pelot. Lopulta Tapio sanoi: Jos tämä antaa sulle mahdollisuuden elää, niin meidän lapsi kasvaa tietäen, että hän pelasti sut. Sinä yönä me päätettiin yrittää. Ei siksi että lapsi olisi mikään terveyskokeilu, vaan siksi että toivottiin edes mahdollisuutta toipua.
Raskaus ei ollut helppo tie. Seitsemän kuukautta yritystä, lääkärikäyntejä, verikokeita ja tunteiden vuoristorataa. Kun lopulta testi näytti plussaa, itkin niin paljon että Tapio säikähti. Ne oli helpotuksen, pelon ja toivon kyyneleitä. Alkuraskauden hormonipyörteet oli rankkoja: yhtenä päivänä olin elämäniloinen, seuraavana makasin pahoinvoivana sohvalla. Migreenit ei kadonneet kokonaan, mutta vaivihkaa kohtaukset harveni. Pikkuhiljaa halvausoirekin lieveni, kivut hellitti vähän. Se tuntui lottovoitolta toivottomuuden vuosien jälkeen.
Kuudennen raskauskuukauden paikkeilla päivittäiset kovat kohtaukset vaihtui pariinkolmeen viikossa. Ei täydellinen parantuminen, mutta elämää pystyi elämään uudella tavalla kävin vaikka kaupassa ilman pelkoa romahduksesta. Eka päivä täysin ilman migreeniä, itkin kassalla K-Marketin jonossa. Kassatäti katsoi vähän oudosti, mutta en välittänyt.
Mutta sitten, raskausviikolla 30 kaikki meni taas päälaelleen. Sain oudon kohtauksen: kokonaan sokeaksi minuutiksi, sitten molemmat kädet turtana. Sairaala ja lääkärit pysäytti kaiken puheen. Pre-eklampsia, sanottiin. Korkea verenpaine, riski vauvalle ja minulle. Akuuttina Jyväskylän keskussairaalaan. Tuntui kuin olisin taas jäänyt oman kehoni vangiksi hoitajat kävi tunnin välein, laitteet piippasi lakkaamatta. Kummallista kyllä, migreenit vetäytyi yhä enemmän syrjään. Mutta verenpaine ei. Viikot matelee, joka päivä oli neuvottelua: saadaanko vauva pysymään masussa tarpeeksi pitkään, riittääkö aika.
Tapio muuttui käytännössä sairaalahoidon vakiasukkaaksi nukkui vieraiden vuodesohvalla, söi mikrokamaa, piti mun kädestä kiinni kun mitattiin paineita. Viikolla 35 tilanne räjähti paineet nousi älyttömiin, pää räjähtää, mutta ei kuitenkaan tullut entisenlaisia halvauskohtauksia. Lääkäri sanoi: nyt tämä loppuu, vauva pitää saada maailmaan NYT.
Muistan sen hetken kun katsoin Tapioa kyyneleet silmissä. Eikö tämä ole liian aikaisin? Pärjääkö hän? Tapio vain nyökkäsi: Hän on vahva, vaikka ääni särkyi.
Synnytys käynnistettiin nopeasti. Salissa oli liikaa valoja, liian monta laitetta, magnesium tippui estämään kouristouhkan, olo oli kun kroppa olisi kivestä. Synnytys kesti kaksitoista tuntia, ihan järjetön rääkäisy.
Sitten, aamuyöllä 3:12, pieni tyttö syntyi. Annoimme nimeksi Kastehelmi. Hän oli pieni ja kiukkuinen kuten pitääkin elossa, terve, täydellinen. Nostin vauvan rinnalle, itkien onnesta ja helpotuksesta. Tapio suuteli otsaa: Sä teit sen. Hän on täällä.
Todellinen ihme tapahtui vasta myöhemmin. Pari kuukautta synnytyksen jälkeen, istuin Kastehelmi sylissä yöllä, keinutin rauhoittumaan ja tajusin en ole saanut kohtausta viikkoihin. Ei yhtään. Neljän kuukauden kohdalla olin ollut 90 päivää täysin oireeton. Puolen vuoden kohdalla neurologi totesi, että mun hemiplegiset migreenit oli remissiossa.
Palasin töihin kokopäiväisesti. Jaksoin juosta lenkkipolulla ensimmäistä kertaa vuosiin. Aloin suunnitella tulevaisuutta ilman pelkoa halvaantua herätessä. Vieläkin katson joskus, kuinka Kastehelmi nukkuu, ja mietin miten joku niin pieni voi muuttaa koko elämän suunnan. Lääkärit oli oikeassa raskaus todella muutti kaiken. Ei yhdessä yössä, eikä taianomaisesti. Vaan hiljalleen, ihan kuin auringonnousun eteneminen ei sitä tajua katsomalla minuutti kerrallaan, mutta kun katsoo taaksepäin, muutos on ilmeinen.
Migreenit eivät vain loppuneet. Ne päästi minut vihdoin vapaaksi.
