Sanotaan, että juhlan odotus on usein makeampaa kuin itse juhla. Tarina Riitasta venyy lähes neljän kuukauden mittaiseksi ja muuntuu erikoiseksi, arkiseksi verkkosarjaksi joka päivä.
Tänä aikana Riitta oppii Juhanin makumieltymykset, muistaa hänen lapsuuden ystäviensä nimet ja ei enää ihmettele miehen tapaa laittaa kolme pistettä jokaisen “hyvää huomenta” -tervehdyksen perään.
Riitta on neljäkymmentäviisi juuri siinä iässä, kun treffit eivät enää aiheuta polvien tärinää vaan lempeää uteliaisuutta tutkijan tavoin. “Katsotaanpa, millainen yksilö tällä kertaa tulee vastaan”, hän ajattelee pukeutuessaan.
Hän kuuluu niihin naisiin, jotka osaavat pukea yksinkertaiseen villapaitaan arvokkuutta ja hallitsevat itseironian keinoin kaikki kiusalliset tilanteet.
Juhani, vasta täyttänyt viisikymmentäkaksi, vaikuttaa viestien perusteella järkevältä, asialliselta, hieman ironiselta ja mikä viehättää erityisesti luotettavalta.
“Meidän iässämme, Riitta,” kirjoittaa hän yömyöhällä, “ihmiset etsivät lämpöä, eivät ilotulitusta. On mukavaa olla jonkun kanssa, joka ymmärtää sanattomasti.”
“Sanattomasti jos niin haluat”, hymähtää Riitta samalla kun laittaa ripsiväriä. Pääasia, että ne sanat, jotka kuitenkin sanotaan, eivät herätä halua poistua heti.
Treffit sovitaan pieneen viihtyisään kahvilaan, jossa leijuu kanelin tuoksu ja lämmin valo. Riitta on paikalla ajoissa ryhdikkäänä, itsevarmana ja hyvällä tuulella. Ulkonäkö viimeistelty.
Juhani saapuu muutaman minuutin päästä. Livenä hän on hieman lyhyempi kuin kuvissa, ja katsellaan kuin olisi juuri löytänyt virheen Excelistä.
Hän istahtaa vastapäätä, tervehtii lyhyesti, mutta jättää kohteliaan “kiva nähdä” sanomatta.
Juhani tarkastelee Riittaa kuin tarkastaja, ja ehdottaa kahvia ja pullaa siihen päädytään.
“Riitta,” hän aloittaa melkein kuin opettaja vanhempainillassa, “olen miettinyt meidän yhteydenpitoa neljä kuukautta. Ja nyt kun näen sinut, koen tarpeelliseksi tuoda heti esille muutaman seikan. Minulla on viisi huomiota sinulle.”
Riitan sisällä joku lasi kilahtaa juuri niin rikkoutuu hyvä tunnelma. Hän nojautuu kädellään leukaan ja nyökkää.
“Viisi huomiota? Kiinnostavaa. Kuuntelen.”
Juhani ei huomaa ironiaa ja nostaa ensimmäisen sormen.
“Yhdessä kuvassa, jossa olet sinisessä mekossa, vartalosi näyttää erilaiselta. Nyt näen, että olet hieman muotoikkaampi. Se voi hämmentää miehiä. Meidän iässä naisen pitäisi olla rehellisempi.”
Riitta hymähtää mielessään. “Muotoikas kiitos, ettei monumentaalinen.”
Toinen huomio: vastausnopeus
“Joskus vastaat liian hitaasti. Kolme viikkoa sitten, kirjoitin sinulle klo 14:15, ja vastasit vasta klo 16:40. Miehet eivät tykkää odottaa. Se on epäkunnioittavaa.”
“Luulen, että silloin olin palaverissa” hän aloittaa, mutta Juhani jatkaa jo seuraavaa sormea.
Kolmas huomio: tapaamispaikka
“Miksi täällä? Tämä paikka on turhan hieno. Ehdotin jotain yksinkertaisempaa. Valintasi kertoo taipumuksesta näyttävään kulutukseen.”
Riitta katsoo latteaan ja on melkein valmis kaatamaan sen Juhanin päähän, mutta uteliaisuus pitää voiton.
“Miksi tuo mekko? Tulimme vain kahville. Se on liian huomiota herättävä päiväsaikaan. Korutkin liikaa. Nainen pitäisi viehättää syvyydellään, ei kiillolla. Haen sisältöä, en vitriiniä.”
Viides huomio: itsenäisyys
“Valitsit itse kahvilan, puhut usein itse. Et anna miehen tuntea olevansa mies. Tarvitsen naisen, joka kysyy neuvoa, eikä korosta riippumattomuutta. Jos olemme yhdessä, sinun täytyy muuttaa käytöstäsi.”
Hän lopettaa ja ristii kätensä rinnalle. Selvästi odottaa katumusta tai kiitosta “rehellisyydestä”.
Riitta katsoo häntä ja oivaltaa: neljän kuukauden viestittely oli vain mukava naamio pedantilta manipuloijalta. Hän ei etsinyt lämpöä hän etsi mukavuudelleen sopivaa egon tukijaa.
“Tiedätkö, Juhani,” hän sanoo lempeästi, “minäkin olen miettinyt asioita. Minulle riitti viisi minuuttia tehdä päätös.”
“Millainen päätös?” Juhani kysyy.
“Olet harvinainen tapaus. Matkustit läpi Helsingin asettaaksesi tuntemattomalle naiselle laskun hänen mausta, ulkonäöstään ja oikeudesta olla oma itsensä. Harvinainen määrä itsevarmuutta.”
Juhani painaa kulmia yhteen:
“Sanon vain asiat suoraan.”
“Ei,” Riitta pudistaa päätään. “Sinä et ole rehellinen. Sinä olet vain onneton ja mittaat maailmaa kierolla mittanauhalla. Kuvani eivät kelpaa? Mene Ateneumiin, siellä taideteokset eivät muutu. Vastaan hitaasti? Osta itsellesi digilemmikki. Mekko ei miellytä? Puin sen itselleni, en sinulle.”
Hän nousee, suoristaa laukkunsa ja katsoo rauhallisesti.
“Ja viimeiseksi. Jos egosi hajoaa sanasta itse, tarvitset ei romanssia vaan kuntoutusta. Tässä iässä arvostan aikaa liian paljon kuin tuhlata sitä ihmiselle, joka aloittaa tutustumisen listaamalla puutteitani.”
“Mihin menet? Entä kahvi?” mumisee Juhani.
“Juot kahvit yksin. Se säästää sinulle euroja. Viimeinen neuvo: jos haluat, että sinulle katsotaan suuhun varaa aika hammaslääkärille.”
Kotona Riitta ensimmäiseksi blokkaa Juhanin kaikissa sovelluksissa. Hänen ikäisenään mukavuus tarkoittaa pehmeää vilttiä, hiljaisuutta ja puhelinta ilman ihmisiä, jotka yrittävät änkeä hänet omaan vinoon muottiinsa.
Mitäs sinä ajattelet: oliko tässä huono flirtti vai huolella harjoiteltu näytelmä? Ja kannattaako jatkaa, jos heti ensikohtaamisella sinulle lasketaan laskua siitä, kuka olet?
