16. maaliskuuta
Sanotaan, että usein odotus juhlista on ihanampaa kuin itse juhla. Tämän olen saanut huomata: melkein neljä kuukautta meni verryttelyssä ja viestittelyssä Aarnin kanssa, kuin olisin katsonut jotakin uutta vaihesarjaa iltaisin.
Sinä aikana olin ehtinyt opetella hänen lempisuklaat ja muistaa hänen lapsuudenystävien nimet ulkoa. Olin myös hyväksynyt hänen tavan laittaa kolme pistettä jokaisen huomenta -viestin loppuun.
Olen neljäkymmentäviisi, juuri siinä iässä että treffit eivät enää tunnu jännittävältä vartalolla, vaan enemmänkin huvittavat uteliaisuutta. Katsotaanpa, minkälaiseen yksilöön nyt törmään, tuumasin laittaessani päälle villakudotun neuleen, joka saa minut tuntemaan oloni kuningattareksi pörheimmässäkin kahvilassa.
Mitä minuun tulee, osaan käyttää yksinkertaista harmaata neuletta kuin se olisi hienoin juhla-asu, eikä mikään nolo tilanne tule yllätyksenä itsetehosta ja lempeästä itseironiasta on hyötyä.
Aarni, joka hiljattain täytti viisikymmentäkaksi, oli viesteissään asiallinen, pohdiskeleva, hieman sarkastinen ja ennen kaikkea vaikutti luotettavalta.
Meidän iässä, Elina, hän kirjoitti myöhään iltaisin, ihmiset eivät kaipaa enää ilotulituksia, vaan sitä että joku ymmärtää sanomattakin. Lämmintä seuraa.
Mennään sitten hiljaisuuden linjalla, hymähdin peilin edessä, ripsiväriä sipaistessani. Mutta toivoin silti, ettei hänen mahdolliset kommenttinsa saisi haluamaan paeta paikalta.
Sovimme tapaamisen pieneen tunnelmalliseen kahvilaan Helsingin keskustaan, jonka pullatuoksu huokui ulos asti. Saavuin paikalle minuutin etuajassa, varmana ja hyvällä tuulella. Olin laittautunut juuri sopivasti.
Aarni astui sisään viitisen minuuttia myöhemmin, ja hän oli todellisuudessa hieman lyhyempi kuin kuvissa. Hänen katseensa oli terävänä, kuin olisi hetki sitten löytänyt ison laskuvirheen tilinpäätöksestä.
Istuimme vastakkain, hän nyökkäsi lyhyesti ja toivotti huomenta.
Yhtään kohteliaisuutta ei kuulunut, eikä lämmintä kiva nähdä vihdoin.
Aarni mittaili minua katseellaan kuin tarkastaisi omaisuuttaan. Lopulta hän ehdotti kahvia ja korvapuustia siihen minä suostuin.
Elina, hän aloitti äänellä, jossa kaikui matonkulman jämäkkyyttä, Olen miettinyt meidän viestittelyä reilut neljä kuukautta. Nyt kun tapaamme, katson parhaaksi ottaa heti muutaman asian puheeksi. Minulla on viisi huomautusta.
Sisälläni kilahti kuin kahvikuppi tiskillä, kun hyvä tuuli särkyy. Laskin leuan kämmenelleni ja nyökkäsin.
Viisi? Kuulostaa jännittävältä. Anna tulla.
Aarni ei huomannut ivaani ja alkoi luetella:
Ensimmäinen: valokuvat
Yhdessä niistä, sinisessä mekossasi, näytät erilaiselta. Näin livenä huomaan, että… olet muodokkaampi. Miehiä ei saisi johtaa harhaan. Meidän iässä naisen pitää olla rehellinen.
Hymähdin mielessäni. Muodokas parempi kuin patonkina kuitenkin.
Toinen: vastausnopeus
Vastaat joskus aivan liian hitaasti. Kolme viikkoa sitten kirjoitin 14.15 eikä vastausta tullut kuin 16.40. Miehet eivät pidä odottelusta, se viestii epäkunnioitusta.
Luulen olleeni silloin palaverissa… ehdin sanoa, mutta Aarni nosti jo seuraavan sormen.
Kolmas: tapaamispaikka
Miksi täällä? Tämä on liian hieno. Ehdotin rentoa kahvilaa Itiksessä. Tämä valinta kertoo halusta pröystäillä.
Vilkaisin omaa latteani ja mietin hetken, pitäisikö kaataa se hänen syliinsä. Uteliaisuus voitti.
Neljäs: ulkonäkö
Miksi juhlapuku? Tultiin vain kahville. Se on liian pramea kasuaaliin päivään. Korutkin ovat turhia. Naisessa pitää kiinnostaa syvyys, ei kiiltävä pinta. Minä etsin sisältöä, en näyteikkunaa.
Viides: oma-aloitteisuus
Valitsit yksin paikan, puhut usein “itse”. Mies ei voi tuntea itseään mieheksi, jos nainen ei kysy neuvoa. Tarvitsen naisen, joka antaa tilaa, ei esittele riippumattomuuttaan. Jos joskus olemme yhdessä, sinun pitää muuttaa tapojasi.
Hän lopetti, risti käsivartensa ja loi minuun tiukan katseen odottaen ehkä kiitosta suorapuheisuudesta.
Katsoin häntä ja tajusin: neljä kuukautta viestittelyä oli ollut vain naamio pedantille oman tapansa tyrkyttäjälle. Hän ei etsi lämpöä, vaan itselleen helppoa peiliä, josta saa syöttää itsetuntoaan.
Tiedätkö, Aarni, sanoin pehmeästi, olen minäkin analysoinut. Mutta tarvitsin vain viisi minuuttia tehdäkseni johtopäätöksen.
No minkä? hän kurtisti otsaansa.
Sinä olet todella ainutlaatuinen tapaus. Taitat koko Helsingin päästä toiseen esittääksesi laskun naiselle, jonka näet ensimmäistä kertaa, hänen maustaan, ulkonäöstään ja siitä, että saa olla oma itsensä. Siinä vaaditaan melkoista itseluottamusta.
Aarni ärähti:
Minä vain sanon rehellisesti.
Ei, pudistin päätäni. Et sinä ole rehellinen. Sinä olet vain onneton ja mittaat maailmaa vääristyneellä viivoittimella. Kuvani eivät kelpaa? Mene Ateneumiin, siellä taulut eivät muutu. Vastaan hitaasti? Osta itsellesi tamagotchi. Mekko ei sovi? Pukeuduin sitä varten, että itse tuntisin oloni hyväksi.
Nousin, otin laukkuni ja katsoin häntä tyyneesti:
Jos sinun egosi romahtaa yhdestä itse-sanasta, tarvitset deittailun sijaan kuntoutuksen. Näin neljäkymmentäviisivuotiaana arvostan aikaani liikaa tuhlatakseni sitä ihmiselle, joka aloittaa tutustumisen luettelemalla minun puutteeni.
Mutta… minne menet? Entä kahvi? mutisi Aarni.
Juo kahvisi rauhassa yksin, sanoin. Ehkä säästät samalla rahaa. Ja vielä neuvo: jos haluat että joku tuijottaa suuhusi, varaa aika hammaslääkärille.
Kotiin päästyäni ensimmäinen teko oli estää Aarni kaikissa viestipalveluissa. Tässä iässä kodikas tunnelma syntyy myös siitä, ettei puhelimessa ole niitä, jotka yrittävät pakottaa sinua sopimaan omaan, vääristyneeseen muottiinsa.
Opin tänään, ettei kenenkään tarvitse selitellä olemistaan ihmiselle, joka alusta asti näkee sinussa vain korjattavia vikoja. Arvoa vie se, että osaa sanoa: kiitos, mutta ei kiitos.
