Äskettäin ostin itselleni asunnon Helsingistä, ja odotin jo innolla, että pääsen jakamaan tätä ilouutista perheelleni vanhemmilleni ja pikkusiskolleni. Se, mitä tapahtui, ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Asunnot täällä eivät varsinaisesti ole ilmaisia, joten sain säästää euroja useamman vuoden ennen kuin kokosin tarvittavan kasan. Olin jo kyllästynyt muuttamaan vuokra-asunnosta toiseen ja kohtaamaan arvaamattomia vuokranantajia, joten päätin ottaa ohjat omiin käsiini: marssin pankkiin ja otin asuntolainan. Vaikka minulla oli jo käsiraha kasassa ja sain lainan maksettua ihan hyvin, tarkoitti tämä sitä, ettei setelit enää liiku perheen suuntaan samalla höveliydellä kuin ennen.
Melkein viisi vuotta olin huolehtinut pikkusiskoni yliopistomaksuista ja tiputtanut hänelle käyttörahaa ilman mutinaa. Tein sen ihan siitä ilosta ja ajatuksesta, että suomalaisessa perheessä pidetään yhtä. Kun sitten kutsuin vanhempani ja siskoni uuteen kotiini, he eivät aluksi juuri noteeranneet koko asuntoa luulivat kai, ettei tämä ollut sen kummempi kämppä kuin entiset vuokra-boksit. Mutta kun paljastin, että tämä onkin ihan oma kotini, heidän ponneton suhtautumisensa ja kovin laimeat onnentoivotukset saivat minut hämilleni.
Kun kerroin, että taloudellinen tukeni heille vähenee lainan vuoksi, siitä nousi meteli, jolle ei heti löytynyt vertaista. Perhe syytti minua itsekkääksi ja väitti minun vieneen pohjan heidän hienoilta suunnitelmiltaan. Äiti harmitteli ääneen, että nyt heidän pitäisi käyttää aiemmin säästämänsä eurot siskon opiskeluihin oih ja voih. Siskoni puolestaan vaati minun pitävän kiinni lupauksestani lahjoittaa hänelle uusi puhelin, ei kuulemma voisi muuten elää, aivan sama millaisessa taloudellisessa jamassa satun olemaan.
Siinä sohvalla istuessani koin kunnon Suomi-iskun: eihän nämä käy moikkaamassa kuin silloin, kun rahaa kaipaa. Joka kerta viestit tai visiitit liittyvät vain siihen, että tili huutaa tyhjyyttä ei kukaan ole kiinnostunut minun kuulumisista tai toiveistani.
Siinä hetkessä en varsinaisesti lamaantunut, mutta silmät kyllä pyöristyivät päästä: milloin nämä alkoivat nähdä minut enemmän pankkikorttina kuin perheenjäsenenä? Vai onko se aina ollut näin, ja nyt vasta huomaan sen? Pohdin tätä kummallisilla tunteilla sohjossa istuen, miettien mikä meidän perheessä oikein mättää.
