Aivan hiljattain ostin vihdoin oman kerrostaloasunnon Helsingistä, ja olin pakahtua innosta kertoessani tästä merkittävästä saavutuksesta perheelleni siis äidille, isälle ja pikkusiskolleni. Olin jo valmiiksi valmistellut pienet kahvit ja korvapuustit, mutta enpä arvannut millaista vastaanottoa ilouutiselleni saisin. Tiedättehän, Helsingin asunnot eivät ihan ilmaiseksi irtoa, ja minun piti säästää vuosikausia jokaista senttiä, että sain lainaa varten kasaan kelvollisen omarahoitusosuuden. Lopulta kyllästyin kantamaan muuttolaatikoitani Malmilta Kallioon ja takaisin seikkaillen alati vaihtuvien vuokranantajien oikkujen armoilla. Niinpä painoin Enteriä ja otin asuntolainan mutta sillä ehdolla, etten enää pystyisi elättämään perhettäni samalla avokätisyydellä kuin ennen.
Melkein viiden vuoden ajan maksoin siskon yliopistomaksut viimeistä euroa myöten ja pistin taskurahaa perään ihan vain rakkaudesta ja siitä perisuomalaisesta ajatuksesta, että suku pitää yhtä kuin saunaväki juhannusyönä. Kutsuin perheen kylään uuteen kotiini; ajattelin, että vihdoin he ovat ylpeitä minusta. Mutta he vilkaisivat ympärilleen ja kysyivät, kuka tällä kertaa on vuokranantajana. Kun paljastin, että nyt omistan tämän ihan itse, innostuksen määrä oli suunnilleen sama kuin marraskuisessa bussipysäkillä.
Seuraavaksi kun kerroin, että taloudellinen tukeni perheelle tulisi laina-arkea helpottamaan pienentymään, siitäkös riemu repesi tosin lähinnä toiseen suuntaan. Sain kuulla olevani itsekäs, ja että olin mennyt pilaamaan heidän kaikki tulevaisuuden suunnitelmansa! Äiti harmitteli, että nyt heidän täytyy käyttää omia säästöjä siskon opintoihin. Sisko puolestaan muistutti kohteliaasti, että olin luvannut ostaa hänelle uuden kännykän, ja toivoi edelleen “että saisin jostain rahat kasaan, kun kerran niin hyvin täällä yhdeksännessä kerroksessa asut.”
Siinä hetken tuijoteltuani kahvikuppi kourassa lautasella jäähtyvää pullaa, mieleeni hiipi huvittava ajatus: minua kyllä muistetaan, kun lompakko aukeaa, mutta muuten käyn perhepatternissani yhtä harvinaisesta kuin hellekesät Suomessa. Rahatoiveet kilahtavat puhelimeen kuin kanta-asiakasedut, mutta kukaan ei kysy, miltä minusta oikeasti tuntuu tai tekisikö joskus mieli jutella ihan muuten vain.
Kuin puun takaa iski mystinen oivallus: koska perhe oli kaikessa hiljaisuudessa alkanut nähdä minut ennemmin kävelevänä pankkiautomaattina kuin rakkaana osana porukkaa? Vai onko tämä ollut meno aina ja minä vain heräsin siihen vasta nyt? Tässä sitä siis ollaan: vapaana vuokraamisen tuskasta, mutta vähän hämmentyneenä oman perheeni keskellä, pohtimassa miten mäyräkoira tästä päivästä eteenpäin tallustellaan.
