Natasha ei voinut uskoa, mitä hänelle tapahtuu. Hänen oma miehensä, johon hän oli aina luottanut ja pitänyt tukipilarinaan, sanoi tänään: ”En rakasta sinua enää.” Pelko ja järkytys pysäyttivät hänet keskelle arkea. Samalla kun mies pakkasi tavaroitaan, Natasha mietti, kuinka juuri nyt hän ei tarvinnut enää uutta murhetta elämäänsä: isä oli menehtynyt äkillisesti, äidin ja liikuntavammaisen siskon tukeminen painoi mieltä, oli jäänyt työttömäksi, poika aloitti koulun, ja nyt vielä mies jätti. Natasha istui keittiön pöydän ääreen, hautasi kätensä päähänsä ja puhkesi itkuun: — Voi Jumala, miten tästä selvitään? Miten jatkaa elämää? Voi Aleksi, pitääkin rientää hakemaan hänet koulusta! Pakolliset arjen askareet pakottivat liikkeelle. — Äiti, ootko itkenyt? — En minä, Aleksiseni. — Kaipaatko ukkia? Minäkin kaipaan. — Niin minäkin, poika. Mutta meidän täytyy olla vahvoja. Ukkikin oli. Nyt hänellä on hyvä olla Taivaan Isän luona, hän ansaitsi viimein levon. — Missä isä on? — Isä on taas työmatkalla. Miten koulussa meni tänään? On vain elettävä eteenpäin. Jos ei rakasta, sille ei mahda mitään. Jotain hän oli jäänyt huomaamatta arjen pyörityksessä. Aleksi leikki sotilaillaan, kun Natasha meni vilkaisemaan miehensä jättämää tietokonetta – ensimmäistä kertaa. Sähköpostin salasana löytyi helposti ja vastaan tuli tuoreet viestit uuteen rakkauteen. Hän, joka oli ollut ”auringonpaiste” ja ”meidän äiti” vuosien yrittämisen ja ilon jälkeen, oli nyt hylätty. Nyt piti vain löytää uusi työ. Korkea koulutus ei tuonut apua; työttömyyskorvaus ei kattanut menoja. Miksi vastuullinen, hyvä mies muuttui vieraaksi yhdessä yössä? Natasha tiesi, että ehkä se oli vain uutta intohimoa – ei hänen syytään. Talokin jäi kesken. — Anna, työpaikka, minulle uusi alku! — Täytyi jaksaa etsiä. Viikkojen turhat työnhaut murtivat mielen. Lopulta kummisetä Rami soitti: — Natasha, kelpaisiko varastonhoitajan paikka? Pystyt hakemaan kummipojan kouluun välillä, palkka 25 tonnia. Haitta vähän, mutta parempi kuin ei mitään. Huomenna tuodaan teille perunoita ja broileri. — Rami, vitsisi piristävät aina! Rami ja hänen vaimonsa Kaisa olivat hänen tukensa, kuten aina ennenkin. Työ oli selvää, ja hetket yksin antoivat tilaa kyyneleille ja ajatuksille. Päivät, viikot, kuukaudet kuluivat. Vuoden jälkeen Natasha huomasi taas nauravansa ja iloitsevansa poikansa Aleksi menestyksestä koulussa. Kipua miehen pettämisestä tuntui edelleen, etenkin kun Aleksi tapasi isäänsä viikonloppuisin. Lapsen takia Natasha ei halunnut riitaa, vaikkei voinut olla miettimättä, miksi hän ei riittänyt. Syksy tuntui jatkavan kesää – auringonpaiste, vihreä lehto, lasten äänet ja syksyn väriloisto. Sinä päivänä Natasha kohtasi katseen, joka muutti heidän kohtalonsa: — Hei neiti, autanko? Ethän voi kantaa kaikkea itse. — On jo tapa. — Ei kauniin naisen pitäisi tottua raskaaseen. Nauru pulppusi vapaasti. Kaveri esittäytyi: — Mikael. — Natasha. He vitsailivat, ja Mikael pyysi Natasha ulos, mutta tämä ehti vain hakea pojan iltapäiväkerhosta. — No, olen 35, kuten tekin. Voidaan joskus mennä yhdessä vaikka lastenleffaan viikonloppuna? — Aleksi viettää ne isän kanssa, mutta ehkä joskus… Mikael antoi käyntikorttinsa, lastentautien erikoislääkäri — kiireinen mies, mutta Natasha lupasi soittaa. Syksy oli kaunis: aurinko, lehtien väriloisto, hellä varovainen läheisyys, joka yhdisti kaksi yksinäistä ja lievitti mennyttä kipua. Puolentoista kuukauden päästä Natasha rohkaistui kutsumaan Mikaelin teelle. Mutta Mikael vastasi: — Natasha, tämä on minulle tärkeää, haluan hoitaa kaiken kunnolla. He lähtivät viikonlopuksi kansallispuistoon. Pieni talo, Metsä ja toisensa. Natasha upposi Mikaelin syliin: — Mikael, rakastan sinua yli kaiken! Arki muuttui yhä läheisemmäksi, kunnes Mikael kosikin: — Natasha, mennään naimisiin. Vaikka heti eron jälkeen, ettei kukaan vie mun tyttöä! Yksinkertaiset vihkijäiset, Rami ja Kaisa todistajina, äiti ja sisko onnittelivat, uuden kodin remontti yhdessä. Mikael panosti erityisesti Aleksin huoneeseen. Eräänä iltana Mikael pyysi: — Katsotaan Aleksin verikokeet, hän on liian kalpea. Aleksi tarvitsi tutkimuksia — leukemia. Elämä muuttui jälleen. Natasha piti vapaata töistä, hoiti poikaansa sairaalassa: — Pysy vahvana, Aleksi, me selviämme yhdessä! Mikael tuki perhettä, entinen mies ei välittänyt, halusi vain Natashan ulos keskeneräisestä talosta. — Maailma, vie minulta vaikka kaikki, mutta älä poikaani, Natasha ajatteli. Kevään koittaessa perhe lähti yhdessä “linnaan” metsän keskelle, luontoon toipumaan. Aleksin vointi koheni. Paluu sairaalaan ja uudet analyysit: kaikki hyvin, remissio saavutettu! Mikael juoksi palatessaan ilosta: — Aleks, mitä sinä teit? — Kuule, isi, muistatko ne punaiset ja valkoiset laivat veressä… Mä voitin kaikki taistelut punaisilla laivoilla.

Katariina ei voi uskoa kaikkea, mitä tällä hetkellä tapahtuu. Hänen miehensä, jonka vierellä hän tunsi aina turvaa ja luottamusta, sanoi tänään suoraan: En enää rakasta sinua. Katariina seisoo järkyttyneenä ja vaipuu oudossa asennossa keittiön pöydän ääreen, kun mies kiirehtii ympäri asuntoa keräten vaatteitaan ja kilistelee avaimiaan. Tätä hän ei olisi tähän hetkeen kaivannut juuri kun hänen oma isänsä on kuollut yllättäen, ja hänen pitäisi kantaa vastuuta harmaantuneesta äidistä ja pikkusiskosta, jonka vaikea aivovamma kahdeksantoistavuotiaana teki pysyvästi liikuntarajoitteiseksi. Perhe asuu viereisessä pikkukaupungissa. Poika on juuri mennyt ekalle luokalle. Kesäkuussa tehdas, jossa Katariina oli töissä, lakkautettiin. Hän jäi työttömäksi. Ja nyt mieskin jättää.

Katariina painaa päänsä käsiinsä, istuu ruokapöydän ääreen ja itkee lohduttomasti.

Voi luoja, miten tästä selvitään? Miten tästä eteenpäin? Voi Eero! Ehtisikin vielä hakea Eero koulusta!

Ajatus arjen pakollisista askareista saa hänet nousemaan toimimaan.

Äiti, oletko itkenyt?
En tietenkään, Eero-kulta, en ole.
Kaipaatko sinä pappaa? Mä kaipaan.
Kyllä minäkin, rakas. Mutta meidän pitää olla vahvoja. Pappa jaksoi aina. Nyt hänellä on hyvä olla taivaassa, älä huoli. Hän ansaitsi levon, kun ei koskaan pitänyt lomaa eläessään.
Missä isi?
Isi? Varmaan taas työmatkalla. Sulla oli kai koulussa kivaa tänään?

Elämä jatkuu. Jos mies ei rakasta, sille ei mitään mahda. Ei rakastamalla väkisin. Ehkä Katariina ei kaiken kaaoksensa keskellä edes huomannut, missä kohtaa kaikki muuttui.

Kun Eero syö iltapalaa ja leikkii leluillaan, Katariina avaa miehen läppärin, joka jäi keittiön pöydälle. Hän ei ole koskaan aikaisemmin kurkannut sen sähköposteihin. Kirjautuminen onnistuu helposti. Viimeiset viestit ovat tallessa. Totuus paljastuu. Miehellä on uusi rakkaus hän itse ei enää ole rakas, vaikka vuosia sai kuulla olevansa aurinkoinen, ja vaikean lapsettomuuden jälkeen jopa meidän äiti.

Nyt kaikki on muuttunut, ja siihen on vain totuteltava.

Työpaikka pitää löytää ja nopeasti. Korkea koulutus ei paina työvoimatoimistossa, eikä vähäinen työttömyyskorvaus riitä mihinkään.

Miten joskus niin turvallinen ja vastuullinen mies ehti yhdessä päivässä muuttua ventovieraaksi? Kaikki tuntuu selittyvän yhdellä sanalla: hulluus. Yhteinen talo jäi ikuisuusprojektiksi, onneksi katon alla on sentään yksi huone asuttavassa kunnossa.

Työpaikka, kuinka sinua tarvitaankaan! Katariina tahtoisi itkeä uudelleen, mutta nyt ei ole aikaa pysähtyä.

Hän etsii töitä monta päivää ilman tulosta. Pienen koululaisen yksinhuoltajaäitinä hänen mahdollisuutensa ovat olemattomat. Eräänä iltana puhelin soi soittajana kummisetä Erkki:

Kata, joko miehes palasi?
Ei vieläkään.
Kelpaisko varastonhoitajan paikka?
Ootko tosissasi?
Kyllä vain. Ymmärrän, ettei sulla ole helppoa. Työssä on tauko, voit hakea Eeron tai järjestää iltapäiväkerhon. Palkka 2800 euroa kuussa. Ei paljon, mutta parempi kuin ei mitään. Tuodaan sulle huomenna perunoita, sipulia ja broileri.
Erkki, mullahan on ne omat kanat ne munii, niillä olen pärjännyt.
Jatka vain sillä. Älä raaski leikata niitä lihoiksi.
Kiitos sinulle. Miten Sari?
Ihan hyvin jaksaa. Onneksi vahva luonne.

Erkki on aina yhtä empaattinen Sarilla oli vaikea leikkaus ja sytostaatit, mutta ikinä hän ei valita, vaikka kaikki pyörii nyt hänen harteillaan. Katariina huokaa ehkä tästä selviää. Jumalalle kiitos, että on noin luotettavia läheisiä.

Työ uuden elämän varastolla on selkeää, ja hetkittäin on aikaa olla itsekseen ja surra rauhassa. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat. Vuoden kuluttua Katariina huomaa, että jaksaa taas nauttia ruuasta ja nukkumisesta, iloita Eeron pienistä saavutuksista ja jopa nauraa välillä. Miehen petturuus muistuttaa itsestään vain silloin, kun tämä hakee Eeron viikonlopuiksi. Katariina ei estä, sillä lapsen on saatava molemmat vanhempansa. Usein houkuttaa kysyä, mitä hän teki väärin, vaikka kyllä Katariina jo tietää: ei ollut kyse hänestä, vaan mieheen iski odottamaton vastarakkaus toisaalle. Hän muistaa jonkun elokuvan sanat: Rakkaus kantaa ensimmäiseen mutkaan, ja siitä alkaa oikea elämä. Katariinalle rakkaus ja elämä olivat yhtä, mutta mikä niistä oli miehelle?

Tänä vuonna syksy jatkuu kuin loputon kesä: lämmin, vehreitä puita, lasten ääniä kadulla, värikkäitä asterikukkia pihassa. Sinä päivänä, kun Katariina huomaa Mikaelin katseen, kaikki tuntuu niin tavalliselta, ehkä vain aurinko paistaa kirkkaammin, musiikki kuuluu kadun toiselta puolelta äänekkäämpänä tai ehkä heidän aikansa yksinäisyytenä vain on nyt ohi, kohtalon mukaan.

Neiti, autanko teitä? Ei noin paljon painavaa saisi kantaa.
Kiitos, mutta olen tottunut.
Onpa harmi, että noin viehättävä nainen kantaa yksin näin raskaita kassia.
Autatteko te kaikkia? Seisotteko tässä ruokakaupan kulmalla passissa muidenkin varalta?
Kyllä, olen päivystänyt vuosia ja nyt vihdoin näin sinut.

He purskahtavat nauruun, nauravat yhdessä ja pitkään.

Mikael, mies ojentaa kätensä, silmissä iloa.
Katariina.
Katariina, Katariina, toisen vaimo Oletko kuullut sitä vanhaa laulua?
En ole. Mutta en ole enää kenenkään vaimo.
No nyt onnisti! Tapasin vihdoin sellaisen naisen, josta voi vain uneksia. Miten ei kukaan muu ole tajunnut tätä?
Huumori teillä ainakin toimii. Mutta onnistutko olemaan joskus myös vakava?
Ihan varmasti, on sitäkin harjoiteltu. Katariina, mentäisiinkö joskus elokuviin? Juteltaisiin, hengailtaisiin?
En nyt ehdi. Pitää hakea poika iltapäiväkerhosta.
Kuulinko oikein? Teillä on poika? Ettehän ole edes kolmenkympin?
Olen 35.
Niin minäkin! Sattumaako vai mitä? Luulin teitä paljon nuoremmaksi.
Mitä ajattelet nyt?
Mietin vain. Kaikkihan haluavat oman pojan. Mutta missä on Eeron isä?
En halua nyt puhua siitä.
Ymmärrän, ei tarvitse. Mutta viikonloppuna voisimme mennä lasten elokuviin minä, sinä ja poikasi?
Viikonloput Eero viettää isänsä kanssa.
Katariina, en halua astua ihollenne, mutta jos on pari vapaata tuntia, tässä minun käyntikorttini. Olen muuten lastentauteihin erikoistunut lääkäri.
Vakava työ.
Siinä ei paljon ehdi naisia tavata.
Kiitos, Mikael. Soitan joskus.
Olen kuulolla.

Tämä syksy on ihmeellinen. Aurinko saa puut leiskumaan väreissä, päivät ovat lämpimiä, ja joka kerta kaupungin puistot tuntuvat täynnä mahdollisuuksia. Heidän varovainen läheisyytensä alkaa, ja Katariina hämmästyy huomatessaan, että kaipaa tätä miestä päivä päivältä enemmän. Kuukauden puolitoista ensitapaamisesta hän rohkaistuu ehdottamaan yhteistä teekupillista.

Katariina, et loukkaannu, mutta en vielä tule luoksesi. Haluan huolehtia, että kaikki lähtee hyvin. Luotatko minuun?

Viikonloppuna he ajavat yhdessä luontokeskukseen, missä Mikael on vuokrannut pienen hirsimökin. Mökin sisätila on lämminhenkinen, mutta Katariina näkee vain Mikaelin tummat silmät, tuntee hänen käsiensä turvallisuuden ja unohtaa kaiken muun. Hän ei ollut kuvitellut, kuinka makealta ja oikealta läheisyys voi tuntua.

Mikael, missä olen, mitä tämä on? Tuntuu kuin kuolisin rakkauteen. Olen niin onnellinen, miten olen elänyt ilman sinua?
Ihana nainen! Voi kuinka olen onnellinen.

Muutaman kuukauden kuluttua eroaminen käy vaikeaksi.

Katariina, mennäänkö naimisiin?
Mikael, minulla on avioero vasta kuukauden lopussa.
Silloin heti uudelleen minulle. En aio päästää sinua.
Minä päätän omasta elämästäni juuri sinun kanssasi. Mennään kahdestaan maistraattiin ja sitten siihen mökkiin, missä heti tunsin, että olin kotona.
Kaikki onnistuu, kuten haluat.

Erkki ja Sari ovat heidän ainoat todistajansa vihkitilaisuudessa. Äiti ja pikkusisko lähettävät sydämelliset onnittelut. Pian he muuttavat Mikaelin vuokraamaan kaksioon, jossa remontti tehdään omin käsin, erityistä huolta pitäen Eeron huoneesta. Pojat ovat jo tavanneet aiemmin, mutta Eero, joka kaipaa kovasti isäänsä, on aluksi varautunut Mikaeliin.

Katariina, älä pelästy, mutta tutkitaanpa vähän Eeron veriarvoja. Hän näyttää niin kalpealta.
Hän on vielä hämmentynyt. On vaikeaa uskoa, että perhe hajosi. Olen lukenut, että ero pelottaa lasta enemmän kuin vanhemman kuolema.
Olet oikeassa, viisas nainen. Olen itse kokenut vanhempien eron lapsena, se tuntui maailmanlopulta. Mutta otetaan näytteet, eikö vaan, Eero?

Sinä iltapäivänä Mikael palaa kotiin pää painuksissa. Katariina näkee heti, että kaikki ei ole kunnossa.

Katariina, älä hätäänny. Löysimme verestä muutoksia. Aavistin oikein huominen aamu vietetään laboratorion puolella.

Tuntuu epäreilulta: omasta onnesta pitää maksaa kova hinta. Leukemia! Kuinka järkyttävä sana.

Heidän elämänsä muuttuu taas. Katariina jää palkattomalle vapaalle ei osaa olla hetkeäkään pojan rinnalta, kun tämä joutuu tutkimuksiin ja hoitoihin. Hän pitää Eeron kädestä ja rohkaisee: Jaksa vielä, Eero! Olet aina ollut mun vahvin ystävä. Emme ole koskaan erossa, olemme yhdessä ikuisesti.

Hetkinä, jolloin kaikki jaksaminen loppuu, Mikael määrää Katariinan lepäämään ja jää itse Eeron kanssa. Nukkumisestakaan ei tule mitään, Katariina vain tuijottaa kattoon.

Entinen mies soittaa ja vaatii Katariinaa kirjautumaan pois keskeneräisestä yhteisestä talosta.

Kyllä minä pojan kanssa pärjään. Hän tulee käymään minun luona.
Voisit edes käydä tervehtimässä.
Nyt ei pysty, lähden työmatkalle.

Mikael silittää vaimonsa olkaa:
Katariina, kyllä me pärjätään. Älä jää kiinni menneeseen.

Harmittaa silti. Rakensin kotia vuosia palkoillani Mutta ei tällä nyt ole väliä. Pääasia, että Eero selviää.
Ei enää entisestä. Kaikki toivo ja voima Eeron puolesta. Minä olen aina halunnut perheen ja nyt Jumala tietää, etten aio sitä menettää.
Miten verikokeet?
Niitä otetaan lisää, tilanne heikko.

Katariina itkee hiljaa, mutta piilossa pojaltaan.

Mikael, mikä minua vaivaa?
Ajattele niin, että punaiset ja valkoiset laivat taistelevat tällä hetkellä valkoiset voittaa.
Mitä seuraavaksi?
Autetaan punaisia.
Äiti, viedään minut pois. Olen niin väsynyt.

Katariina, minun piti ehdottaa samaa. Lähdetään meidän mökille. Nyt kevät on kauneimmillaan, mennään metsään. Annetaan Eeron levätä.

Kevät tekee mökin pihasta satumaisen. Kolmistaan he vaeltavat, ihailevat kukkia ja jokaista pientä vihertävää versonta. Joskus Eero hiljenee ja jännittää keskittyneesti.

Mikä on, Eero, satuiko?
Äiti, älä häiritse. Taistelen nyt meren taistelua.

Lyhyt loma kuluu nopeasti. Poika piristyy poskissa hehkua, silmissä loistoa.

Äiti, missä isi?
Työmatkalla taas, rakas.
Taas? No, ehkä ensi kerralla.

Takaisin sairaalaan. Uudet verikokeet. Laboratorion johtaja tulee itse:

Mikael, minne veitte Eeron?
Tänne lähelle, luonnon keskelle. Miksi?
Hänellä on remissio. Veri on kunnossa.

Mikael juoksee riemuiten osastolle.

Eero, mitä teit siellä? Olet paranemassa. Katariina, ei itkua, hän selviää. Kerro, Eero, mitä teit?
Isi, muistatko kun kerroit laivoista? Minä voitin punaisilla aina meren taistelut.