Aina ei elämä mahdu saunan lauteille, vaikka yrittäisi kuinka. Niina istui pöydän ääressä ja räpytteli silmiään kuin olisi nähnyt kummituksen sillä tavallaan hän olikin. Mies, jota oli koko ikänsä pitänyt rakkaana tukipilarinaan, asteli eteisessä laukku kainalossa ja pudotti tyynesti kuin iltapäivän sääennustuksen: “En enää rakasta sinua.”
Oli kuin joku olisi heittänyt hänet avannosta suoraan pakkaseen. Syksy oli muutenkin vaikea: isä oli äkisti nukkunut pois, ja nyt piti pitää huolta harmaantuneesta äidistä ja pikkusiskosta, jonka päävamma oli tehnyt tytöstä liikuntarajoitteisen jo 18-vuotiaana. He asuivat naapurikylässä, poika oli aloittanut ekaluokan, yritys meni konkurssiin juhannuksena, ja Niina jäi tyhjän päälle. Ja nyt vielä miehelläkin kiire löytää ulos kuin myöhästynyt hiihtäjä keväästä.
Niina painoi päänsä käsiinsä ja antoi kyynelten tulla. Mikään ei mennyt putkeen.
“Herran tähden, mitä tässä pitäisi tehdä? Miten tästä selvitään? Voi Oskari! Täytyy jo kiirehtiä kouluun häntä hakemaan!”
Vähän pakotin arki kuitenkin liikkeelle: lounasta, reppuja, pyykkiä.
“Mamma, olitko itkenyt?”
“En, Oskari. Ei mitään hätää.”
“Ikävöitkö ukkia? Mun on niin ikävä häntä, mamma.”
“Samoin minulla, kultaseni. Mutta ukki oli aina vahva nyt hänen kelpaa pilven reunalla. Ei tarvitse enää huhkia, ansaitun leposijan sai.”
“Missä isi on?”
“Isä? Varmaan taas työmatkalla, kultaseni. Mites koulussa sujuu?”
Elämä jatkuu, vaikka miten yrittäisi potkia vastaan. Ei rakasta? No, eihän sitä voi väkisin rakastuttaa, ei edes suomalainen. Oli pakko myöntää jotain oleellista oli jäänyt huomaamatta kiireessä.
Oskari leikki lelusotilailla ja Niina avasi jääneen läppärin mies ei ollut jaksanut edes sähköpostejaan putsata. Rakkauskuvia ja intohimoista viestittelyä kylliksi Niina oli nyt se entinen “aurinkoisin tyttö” ja esimerkillinen äiti, jonka auringonpaisteella rakkaus oli yhtä kuin arki.
Kaikki muuttui, ja sen kanssa piti opetella elämään. Ensimmäisenä piti löytää töitä. Korkeakouluista ei ollut apua, ja työvoimatoimiston päivärahalla ei osteta edes saunapalvipekonia. Työttömän eurot eivät lämmitä.
Miten ihmeessä niin järkevä, tunnollinen ja sopivasti empaattinen jäyhä suomalainen mies muuttuu yhdessä yössä muuksi kuin naapurikylän Toivo? Aina arvelin, että syy oli hänen omassa päässään. Yhteinen mökki jäi keskeneräiseksi, mutta sentään katto pään päällä yksi huone kelpasi.
“Työ, tule jo! Tarvitsen sinua kuin perunat juhannuksena!”
Päivät kuluivat, etsiminen jatkui, tuloksetta. Kun sitten eräänä iltana puhelin soi: Se oli kummi, Reima.
“Niina, ei ole palannut mies, vai?”
“Ei.”
“Hyvä! Haluatko töihin varastolle?”
“Oikeasti?”
“Joo, no taukojakin saat, vaikka pojan voisi hakea iltapäiväkerhosta välillä. Palkka on 2 500 euroa kuussa ei paljoa, mutta parempi kuin pelkkä ruisleipä. Tuodaan sulle huomenna perunoita ja sipuleita, ehkä kanakin.”
“Reima, mulla on kanoja jo ne pitää meidät hengissä, munatkin tulee!”
“No anna niiden munia. Niistä ei saa lihapataa kuitenkaan.”
“Kiitos, miten Maija?”
“Hyvin, selviytyy. On se sitkeä.”
Reima ei koskaan valittanut mistään. Maija vaimo selvisi vaikeasta leikkauksesta ja sytostaateista mutta Reima piti kaiken kasassa.
Niina huokasi: ehkä tästä selvitään. Onneksi Jumala on suomalaisittain hiljainen, mutta luotettava kaveri.
Uusi työ sujui, hetki kerrallaan, ja joskus ehti miettimään: mitä oikein tapahtui? Viikot, kuukaudet vierivät. Vuoden päästä Niina huomasi kaipaavansa ruokaa, naurua ja yöunta. Kun ex-mies tuli hakemaan Oskaria viikonlopuksi, tunteet nousivat pintaan muttei antanut sen pilata lapsen elämää. Monesti olisi halunnut kysyä, miksei kelvannut mutta tiesi ettei vastaus ollut omassa syyssä, vaan miehen uudessa rakkaudessa.
Elämä on kuin suomalainen rakkauselokuva: “Rakkaus on alamäkeen, sitten vasta arki alkaa.” Niinan elämässä rakkaus ja arki kävivät käsikädessä miehellä oli omat ratkaisut.
Syksy oli jatkumoa kesälle: puut vihreinä, lasten äänet katujen varsilla, asterit ja krysanteemit palstalla kilpaa väreissä. Samanlaisena päivänä kuin muut, ehkä vähän aurinkoisempi, Niina kohtasi Mikon katseen. Jotenkin sattui vain, että kohtalo halusi törmäyttää kaksi yksinäistä suomalaisen kohteliaasti.
“Neiti, annanko apua? Ei niitä painavia kauppakasseja kannata ihan yksin kantaa!”
“Tässähän tottuu. Suomalainen sisu, tiedätkö.”
“Mutta kun näin kaunis nainen pitää painaviakin kasseja perusjuttuna mennäänkö jo liiallisuuden puolelle?”
“Autatko kaikkia kauniita vai päivystätkö lähikaupan edessä?”
“Juu, päivystin pitkään. Kyllä silmät jo väsyivät sitten sinut näin.”
Naurahtamatta ei voinut, vaan pian he kikattivat vedet silmissä.
“Mikko”, hän ojensi käden, ja silmät nauroivat. “Niina.”
“Niina, Niina olitko se ‘Toisen vaimo’ -biisissä?”
“Enpä ollut. En ole vaimo enää.”
“Voi onni! Tapasin kerrankin naisen, josta voi vain haaveilla ja vapaana vielä. On muut kyllä sokeita tai hullunkin saavuttaneet täällä.”
“Huomasin, huumori kuuluu teidän vahvuuksiin. Mutta entä vakavuus?”
“Siinä ei ole pulmaa. Niina, voisimmeko mennä vaikka elokuviin tänään, jutella rauhassa?”
“Ei käy, pitää hakea Oskari iltapäiväkerhosta.”
“En usko korviani. Sinulla lapsi? Näytät tuolla tavalla parikymppiseltä! Mikä kerho?”
“Kolmekymmentäviisi mittarissa.”
“Sama ikä täällä. Luulin kyllä… Hän nauroi. “No, ajatellaan hetki: sinulla poika, et enää naimisissa. Mutta missä isä?”
“En halua nyt puhua siitä.”
“Selvä. Eipä puhuta. Viikonloppuna sitten? Voisi viedä pojan vaikka lastenleffaan.”
“Viikonloppuisin Oskari tapaa isäänsä.”
“Niina, ei ole tarkoitus olla rasittava. Mutta jos joskus on pari tuntia, soita. Tässä on käyntikortti lasten hematologi olen muuten, lääkäri.”
“Siinä ei vitsailla sitä vakavampaa työpaikkaa ei ole!”
“Ei ole, eikä aikaa etsiä kaunottaria.”
“Kiitos, Mikko. Lupaan soittaa, jos ehtii.”
“Minä odotan.”
Olipa kaunis syksy kuin lahja heille. Pehmeät auringonvalot tekivät lehtimerestä paletin, ja jokainen yhteinen puistokävely oli kuin pieni juhla. Niinan ja Mikon hellä lähentyminen nosti esiin uuden tunteen, joka kevensi vanhan kivun. Ja kun puolitoista kuukautta oli kulunut ensikohtaamisesta, Niina ujosti ehdotti teekupillista.
“Niina, älä suutu en tule teille tänään. Minulle on niin tärkeää tämä hetki, hoidan asian omalla tavallani. Luotatko?”
Seuraavana viikonloppuna he lähtivät yhdessä Käsivarren luontopuistoon, jossa Mikko oli vuokrannut mökin ihan kuin pieni linna. Sisällä oli kodikasta, mutta Niinasta kaikki muu unohtui paitsi Mikon suuret ruskeat silmät, joihin hän vajosi rakkauden pyörteessä. Hän ei ollut tiennyt, että miehen ja naisen välinen intiimi yhteys saattoi olla näin makeaa.
“Mikko, missä minä oikein olen? Mitä minulle tapahtuu? Tuntuu että kuolen, kun rakastan sinua näin. Mitä minä ennen elin?”
“Voi kuinka ihana olet! En ole koskaan ollut näin onnellinen!”
Parin kuukauden päästä oli jo vaikea erota illalla.
“Niina, tuletko vaimokseni?”
“Mikko, minun ero on vasta kuun lopussa.”
“Sitten heti naimisiin. Pitää varmistaa ettei kukaan vie minun tyttöäni.”
“Tyttö valitsee itse ei kuka tahansa kelpaa. Mulle riittää maistraatti ja takaisin meidän linnamökkiin, missä heti olin kotona kanssasi.”
“Sovittu, rakkaani.”
Reima ja Maija olivat ainoina todistajina. Äiti ja sisko lähettivät onnittelusähkeen. Pian he muuttivat Mikon vuokraamaan kaksioon, jonka yhdessä remontoivat kodikkaaksi pesäksi. Oskarin huoneen suunnittelu oli Mikolle kunnia-asia vaikka Oskarin mielessä äidin ja isän perhe oli yhä kokonainen, Mikko ei saanut helppoa vastaanottoa.
“Niina, älä säikähdä haluaisin tutkia Oskarin veren. Liian kalpea poika.”
“Älä nyt, Mikko. Hän on vain murtunut on vaikeaa käsittää vanhempien eron. Jopa enemmän kuin kuolema, sanotaan.”
“Olet oikeassa, viisas nainen. Kävin itse samat lapsena. Mutta katsotaan silti veri, eikö niin, poika?”
Sinä päivänä Mikko saapui kotiin pää painuksissa.
“Niinani, älä hätäänny. Oskarin veressä on muutoksia. Intuitio osui harmi vain, että osui. Otan hänet mukaani huomenna.”
Ei tuntunut reilulta täytyikö onnesta maksaa näin kallista hintaa? Leukemia. Sana kuin susi metsän keskellä.
Alkoi uusi arki. Niina otti palkatonta lomaa, ei voinut jättää Oskaria hoitoon yksin. Hän piti Oskaria kädestä ja toisti: “Jaksa vielä hetki, poikani! Sinä olet aina ollut vahva, minun ystäväni. Me ei koskaan hajota, ollaan yhdessä aina!”
Heikoimpina hetkinä Mikko komensi Niinan lepäämään ja jäi Oskarin kanssa. Suomalaisittain nukkuminen oli enemmän kattoon tuijottelua kuin unta.
Ex-mies soitti ja komensi: “Kirjaudu ulos mökistä Oskari voi tulla mun kotiin.”
“Voisit joskus käydä katsomassa.”
“En ehdi, lähdössä työmatkalle.”
Mikko taputti Niinaa olalle: “Ollaan me kahdestaan pärjääviä. Älä pidä kiinni menneestä.”
“Särkee vähän silti. Koko työtili meni mökkiin. Mutta nyt ei ole sen aika Oskarin hyvinvointi ensin.”
“Ajattele vain Oskaria minä hoidan kaiken muun. Tahtonut aina perheen, Jumala tietää.”
“Mikko, miten analyysit?”
“Tutkimukset jatkuvat toistaiseksi huonot.”
Niina itki hiljaa niin ettei lapsi huomaisi.
“Setä Mikko, miksi veressä on vikaa?”
“Niin, veressä niitä punaisia ja valkoisia laivoja. Nyt ne tappelevat.”
“Kuka voittaa?”
“Aika lailla valkoiset vielä.”
“Voinko auttaa punaisia?”
“Tietysti voit.”
“Mamma, vie mut johonkin kauas. Olo on raskas.”
“Niina, pitäisikö viedä Oskari meidän linnamökkiin? Sää hellii nyt.”
Kevät koristeli mökin pihan herkillä kukilla ja tuoreilla lehdillä. He kulkivat yhdessä metsässä, iloitsivat jokaisesta kukasta, ja kivi muuttui kevyemmäksi. Oskari saattoi pysähtyä kesken leikin.
“Mitä nyt, kultapieneni?”
“Älä häiritse, mamma nyt menee tarkkaan. Merisota menossa!”
Lyhyt loma paransi toipumista: Oskari sai väriä poskille ja virtaa takaisin.
“Mamma, missä isi taas on?”
“Työmatkalla, kultaseni.”
“Taasko? No, menköön.”
Paluu sairaalaan uudet analyysit. Labran täti saapui itse.
“Mikko Leinos, mihin veit pojan?”
“Lähistölle Käsivarteen, luontoon. Miksi kysyt?”
“Veriarvot hyvät remission puolella.”
Mikko hyppäsi kerrankin ilosta osastolle.
“Oskari, mitä teit siellä? Nyt vointi on hyvä, älä itke Niina nyt parannetaan. Miten selvisit?”
“Isi, muistitko kun laivoista puhuit? Mä voitin merisodan punaisilla joka kerta.”
