Ritva ei voinut uskoa, mitä hänelle tänä päivänä tapahtui. Hänen miehensä, Jari, se sama ainoa rakas, johon hän oli nojautunut kuin kaatuneeseen mäntyyn rajuilman aikana, lausui kylmän rauhallisesti: “En rakasta sinua enää.”
Järkytys oli niin suuri, että Ritva jäi seisomaan keittiöön kalsareissa ja hassu villapusero päällä koko sen ajan, kun Jari juoksenteli ympäriinsä, sullomassa sukkiaan reppuun ja kolisteli avainnipulla kuin pelokas metso. Tämä tästä vielä puuttuikin, hän ajatteli kuivasti. Isä oli menehtynyt täysin yllättäen muutama viikko aiemmin; omasta surusta huolimatta Ritvan piti taistella ja tukea harmaantunutta äitiään ja pikkusiskoa tämä kun oli loukannut nuorena pahasti päänsä hirvikolarissa ja jäi liikuntavammaiseksi. Sisar ja äiti asuivat naapuripaikkakunnalla, ihan siinä Loviisan liepeillä. Poika Eero aloitti juuri ensimmäisen luokan, ja Ritvan työpaikka meni konkurssiin juhannuksena. Työttömäksi siis jäätiin. Ja nyt vielä avioliitto karille!
Ritva pusersi päätään käsillä ja romahti keittiön pöydän ääreen hillittömän itkun valtaan.
Voi Luoja, mitä mie nyt teen? Miten täällä eletään? Eero! Melkein unohtui hakea nappulaa iltapäiväkerhosta!
Arki ei antanut mahdollisuutta jäädä surkuttelemaan elämä jatkui, vähän kuin maaliskuinen räntäsade, päättäväisesti ja ärhäkästi.
Äiti, oletko sä itkeneet? kysyi Eero.
En, rakas.
Itketkö sä papan takia? Mä kaipaan häntä.
Niin minäkin, mutta meidän pitää olla rohkeita. Pappa oli aina niin reipas, nyt hänellä on hyvä olla taivaassa. Pappa ansaitsee lepoa, kun ei elossa ehtinyt.
Missä isi on?
Isi… taisi lähteä työreissuun taas. Miten koulussa meni?
Elämä ei kysy, tykkäätkö vai et. Kukaan ei jää väkisin rakastetuksi, Ritva ajatteli melko laimeasti. Jossain se kohtalon karhunpoika meni, kun ei huomannut kotona mitään.
Eeron syödessä ja rakentaessa Lego-palikoista lumilinnaa Ritva lipsahti Jarilta jääneelle tietokoneelle. Mitähän sieltä löytyisi? Sähköposti auki vasemmasta yläkulmasta, ihan kuin pullonavaaja tiskipöydällä. No niin, Jari tietenkin unohti poistaa viimeisimmän viestikeskustelun. Romanttisia lausahduksia, joista Ritva ei ollut saanut enää osakseen moneen vuoteen.
Kymmenen vuotta hellittelyä ja turhaa yrittämistä. Ja nyt kaikki on ohi. Yhtäkkiä tuo talo, jota oli yhdessä rakennettu kuin linnunpönttöjä pihan koivuun, oli puoliksi kesken. Katto onneksi piti vettä, ja yksi huone oli asuttavassa kunnossa.
Voi työ, missä viivyt? Ritva puhkesi uuteen itkuun, mutta arki pakotti kyyneleet talteen toistaiseksi.
Töitä ei löytynyt. Eeron koulu ja se äkillinen yksinäisyys typistivät mahdollisuudet olemattomiin. Kun erään epäonnisen päivän iltana puhelin soi, linjan toisessa päässä oli vanha ystävä, kummisetä Jorma:
Ritva, onko se Jari tullut takaisin?
Ei ole.
Meillä olisi varastotyötä tarjolla. Tuletko?
Oletko tosissasi?
No kyllä. Voi pitää ruokatauon päivän mittaan ja hakea Eeron, jos tarvitsee. Palkka 2300 euroa kuussa. Eihän se paljoa ole, mutta parempi sekin.
Ai että kun kurjet vielä mun kanoja, hyvin ovat pitäneet hengissä ja munia löytyy!
Älä niihin koske, munivat kunnon kananmunia, niitä ei lihaan panna, Jorma nauroi.
Kiitos teille. Miten Marja voi?
Hyvin, selviytyy kaikesta mitä eteen tulee, on kyllä sitkein nainen minkä tiedän.
Jorma ei koskaan valittanut. Hänen Marjansa kävi läpi isoja leikkauksia, nyt syöpähoitoja, mutta Jorma piteli arkea kasassa kuin metsuri halkoja. Ritva huokaisi: ehkä tästäkin selvittäisiin. Jumala näkee, ja auttaa aina, jos joku auttaa.
Työ oli selkeää, ja taukojen aikana Ritvalla oli aikaa olla yksin, punnita, mitä oli oikein tapahtunut.
Päivät, viikot ja kuukaudet vilahtivat. Vuoden kuluttua Ritva huomasi, että nälkä tuntui, uni tuli silmään, ja Eeron koulupäivien onnistumiset naurattivat. Särky aviomiehen petoksesta leimahti aina, kun Jari tuli hakemaan Eeroa viikonlopuksi. Ritva ei estänyt; lapsella piti olla oikeus molempiin vanhempiin. Välillä mieli teki kysyä, miksei hän enää kelvannut, mutta kyllä hän arvasi: puoliso oli löytänyt uuden kiihkon jostain Tinderin ja tosielämän tuolta puolen. Jostain jäi mieleen telkkarista kuultu lause: “Rakkaus kestää ensimmäiseen mutkaan, sitten alkaa elämä.” Ritvalle rakkaus ja elämä olivat sama asia miehelle ehkä eivät.
Syksy jatkui kuin oltaisiin elokuussa: lämpöä, vihreitä lehtiä, lasten kiljuntaa raitilla, pihalla asterit, syysleimut ja krysanteemit. Sinä tavallisena tiistaina, kun Ritva huomasi jonkun tuijottavan häntä kaupan pihalla, oli aurinko ehkä hieman kirkkaampi, radio naapurista soi hiukan lujempaa, ja ehkä kohtalo päätti nyt törmäyttää kaksi yksinäistä.
Anteeksi, saanko auttaa kauppakassien kanssa?
Ei kiitos, onhan näitä tullut raahattua ennenkin.
Harmi, että näin kaunis nainen on tottunut kantamaan kaiken yksin.
Autatko sä kaikkia kauniita? Partioitko tässä lähikaupan kulmilla vai?
Totta kai! Olen odottanutkin, että kohtaisin oikean. Nyt tärppäsi!
Naurahtaa oli mahdotonta estää. Ritva ja Tuomas räjähtivät nauruun kuin talkoot yläasteella.
Tuomas, hän ojensi kätensä, silmissä naurupisaroita.
Ritva.
“Ritva, Ritva, jonkun toisen vaimo” oletko kuullut sitä laulua?
Enpä taida olla. Enkä ole enää vaimo.
No mutta! Nyt kävi tuuri: viimeinkin vapaa nainen, ja vielä noin upea! Outoa, etteivät muut miehet ole tajunneet.
Huumori sulla näyttää olevan hallussa. Onko vakavuuskin?
Kyllä löytyy, vaikka suoraan pulkasta. Tulitko tänään elokuviin, katsotaan vähän tätä elämää ja puhutaan kunnolla?
Valitettavasti pitää hakea poika päiväkerhosta.
En voi uskoa sinulla on poika? Sähän et ole kuin parikymppinen!
Kolmekymmentäviisi.
Sama mullakin! Taisin arvioida nuoremmaksi.
No nyt tiedät.
Miehet toivoo aina poikaa. Missä hänen isänsä on?
En halua siitä puhua.
Asia selvä, ei puhuta. Jos viikonloppuna kuitenkin, voisitko lähteä, vaikka lapsen kanssa, vaikka lastenelokuvaan?
Viikonloput lapsi viettää isänsä kanssa.
En halua olla kiusa, mutta tässä korttini, jos aikaa löytyy. Lapsilääkäri muuten ammatiltani, erityisesti verisairaudet.
Vakavaa hommaa.
Harvoin jää aikaa pyöriä naisten perässä.
Selvä, Tuomas, soitellaan jos kerkiän, Ritva sanoi vilpittömästi.
Jään odottamaan, Tuomas virnisti.
Se syksy oli kuin taivaan lahja. Pehmeät säteet kultasivat lehdet, kaupungin puistot avautuivat heille yhteisinä kävelyretkinä, ja menneestä kivusta huolimatta uuden suhteen arkuus ja hellyys sai Ritvan uskomaan, että elämä vielä kantaa. Puolentoista kuukauden päästä Ritva uskalsi ehdottaa: “Tulisitko joskus meille teelle?”
Ritva, et loukkaannu, jos sanon, että haluaisin nyt elää kaiken omilla ehdoilla ja ottaa hitaasti. Luotatko?
Seuraavana viikonloppuna he suuntasivat Tuomaksen vuokraamalle mökille Nuuksion kansallispuistossa. Pieni mökki muistutti pientä satulinnaa, jossa tärkeintä oli vain toisen lempeä katse kaikki muu unohtui, syvästi ja kokonaan.
Missä mä olen, Tuomas? Tuntuu kuin olisin kuolemassa. Rakastan sinua niin paljon, etten enää tiedä, miten ennen elin.
Sinä olet ihana! Olen maailman onnellisin!
Vähitellen heistä tuli erottamattomat.
Ritva, tuletko vaimokseni?
Tuomas, avioero astuu voimaan kuun lopussa.
Ja sitten suoraan vaimokseni! En päästä sinua enää muiden vietäväksi.
Tyttö ei sentään joka miehen mukaan lähde. Ilman juhlia, mennään vain oikeustalolle ja sitten siihen samaan linnaan, missä minusta tuli sinun naisestasi.
Sovitaan näin, rakkaani.
Jorma ja Marja olivat ainoat todistajat vihkimisessä. Äiti ja sisko lähettivät iloiset tekstiviestit. Kohta he muuttivat Tuomaksen järjestämään kahden huoneen asuntoon, jossa remontoitiin yhdessä ja rakennettiin pesää. Tuomas panosti erityisesti Eeron huoneeseen pojat kun eivät heti lämmenneet toisilleen.
Ritva, älä säikähdä, tarkistettaisiinko Eeron veriarvot? Liian kalpea minun silmääni.
Hänellä on ollut vaikeaa, isi muutti pois ja poika toivoi turhaan, ettei näin käy. Lapselle ero on pahempi kuin toisen vanhemman kuolema, olen lukenut.
Tiedät mistä puhut, itse koettu tuo myös. Mutta verikokeet. Eikö niin, Eero?
Sinä iltana Tuomas tuli kotiin pää painuksissa. Ritva ymmärsi heti, ettei kaikki ollut kunnossa.
Ritva, älä huoli, mutta Eeron veressä on muutoksia. Intuitio ei pettänyt valitettavasti se ei ollut hyvä.
Se ei ollut oikein. Pitikö onnestakin maksaa näin kova hinta? Leukemia. Kauhea sana.
Alkoi uusi elämä: Ritva jäi palkattomalle vapaalle, sillä hän ei voinut ajatella, että Eero kävisi hoidoissa ilman hänen tukeaan. Ritva piteli poikaa kädestä, toisteli: “Sinä jaksat, Eero! Sä oot ollut aina reipas, äidin paras ystävä! Ei meitä mikään hajota.”
Kun voimat ehtyivät, Tuomas pakotti Ritvan lepäilemään. Useimmiten Ritva tuijotti kattoon, nukahtamatta.
Jari soitti ja vaati: “Kirjaudutko pois siitä keskeneräisestä talosta?”
Voin minä pojan huolehtia, voisit tulla tänne hänen kotiinsa.
Voisit vaikka nähdä lapsen.
En ehdi, työmatka.
Tuomas lohdutti olkapäällä:
Ei se mennyt hukkaan, me rakennetaan oma koti. Älä mieti mennyttä. Sijoita kaikki energia Eeroon, minä hoidamme muun.
Entä Eeron testit?
Kaikki tehdään, arvoissa on vielä ongelmia.
Ritva itki hiljaa yöllä, ettei poika kuulisi.
Tuomas-setä, mikä mun veressä on vikana?
Tiedätkö, veressä on punaisia ja valkoisia laivoja. Sinun laivastossasi on just nyt taistelu.
Kumpi johtaa?
Valkoiset vielä.
Mitä sitten tehdään?
Auta punaisia voittamaan.
Äiti, voitaisiinko mennä vaikka sinne linnamökille? Väsyttää koko ajan.
Kevät toi kukkivat pensaat ja puut heidän pieneen mökkiinsä. Kolmistaan metsissä, jokaista aroniapensasta ja orvokkia ihastellen. Eeronkin poskille ilmestyi väriä.
Äiti, missä isi on?
Työmatkalla taas, kulta.
Takaisin klinikalla otettiin uudet testit. Osastonhoitaja tuli itse:
Tuomas, mihin veit pojan?
Nuuksioon. Mitä hänen veressään nyt näkyy?
Kaikki hyvin. Remissio. Arvot normalesi.
Tuomas loikkasi Eeron luo kuin veitikka ja purskahti onnesta itkuun.
Eero, miten jaksoit? Olet paranemassa!
Isi, muistatko ne laivat? Mä voitin punaisilla joka taistelun.
Ja niin, vaikka elämä oli välillä kuin marraskuinen Helsinki harmaa ja kylmä löytyi pilvien takaa aina pilkahdus aurinkoa: uusi alku, sinnikkyys, ja kourallinen suomalaisia läheisiä, joiden kanssa mikään ei tuntunut ylivoimaiselta.
