Nämä eivät ole minun lapsiani — haluat auttaa siskoani, niin auta omalla kustannuksellasi. Hän hajotti perheensä ja nyt yrittää sysätä lapsensa meille, kun järjestää omaa elämäänsä — Onpa teillä kodikas koti, veli. Melkein käy kateeksi. Jaana silitti pöytäliinaa ja katseli keittiötä tarkkaavaisesti. Senja nosti salaatin pöytään ja istui miehensä viereen. Stadi hymyili siskolleen, huomaamatta, miten vaimo puristi lautasliinaa nyrkkiinsä. — Kyllä tätä haettiin. Puoli vuotta etsittiin, ennen kuin löydettiin kunnollinen. Tämän talon vuoksi he myivät asuntonsa ja muuttivat Turkuun, Stadin sukulaisten lähelle. Oma tontti, kasvimaa, rauhaa — siitä Senja oli haaveillut kolme vuotta. Kaksi kuukautta sitten unelma vihdoin toteutui. — Minulla taas ei onnistunut pitää perhettä kasassa, — Jaana huokaisi ja tuijotti lautastaan. — Kolme kuukautta mennyt ja pää ihan sekaisin. Yöllä herään, vieressä ei ketään. Lapset kyselee, missä isä on. En tiedä mitä vastata. Terttu, joka istui pöydän päässä, silitti tyttärensä kättä. — Kyllä se siitä pikkuhiljaa. Tärkeintä että lapset voivat hyvin. Se kelmi vielä katuu lähtöään. Eemeli, nelivuotias siskonpoika, kömpi pois tuoliltaan ja juoksi olohuoneeseen. Hetken päästä kuului kolahdus — jotain putosi hyllyltä. — Eemsu, varovasti! — huikkasi Jaana liikahtamatta paikaltaan. Aino, juuri kolme täyttänyt, alkoi itkeä äitinsä sylissä. Jaana keinutti häntä hajamielisesti polvellaan. — Onneksi edes te asutte nyt lähellä. Kun en minä pysty enää auttamaan, kun äiti on operaation jälkeen toipilas. — Hyvä kun edes minut taksilla perille toivat, — totesi Terttu hieroen polveaan. — Neljäs kerros ilman hissiä, paineet sahaa. Ennen kuin ylös pääsin, luulin pyörtyväni. Ei kyllä näillä jaloilla lapsia hoida. Senja nousi hakemaan lämmintä ruokaa. Ikkunalla oli tomaatintaimia — pieniä vihreitä alkuja turveruukuissa. Kuukauden päästä voisi istuttaa ne maahan. Ensimmäiset omat tomaatit ikinä. — Toivottavasti ette pane pahaksenne, jos joskus jätän lapset teille? — Jaanan ääni kantautui keittiöön. — Ihan vain pakon edessä ja harvoin. Minun pitäisi mennä töihin, käydä lääkärissä, tavata asianajaja eron vuoksi. Mihin minä lapset laitan? Senja kääntyi. Jaana katsoi veljeensä sillä pehmeällä, haavoittuvalla ilmeellä, jonka Senja oli jo oppinut tunnistamaan. Kakskytseittemän, mutta näyttelee niin uskottavasti. Stadi nyökkäsi myötätuntoisesti. — Tietysti, Jaanis. Kyllä autetaan, eikö niin Senja? Kaikki katsoivat Senjaa. Kolme paria silmiä — odottavia, vaativia. — Totta kai, — Senja vastasi. — Kun on aivan pakko. Jaana kirkastui. — Te pelastatte minut. Enkä ole pitkään, ihan pari tuntia korkeintaan. Vieraat lähtivät yhdentoista aikaan. Stadi soitti taksin äidilleen, auttoi hänet portaita alas — tämä huokaili jokaisella askelmalla kaiteeseen nojaten. Jaana pakkasi väsyneet lapset vanhaan Fiateensa ja huristi pois, vielä ikkunasta huikaten: “Kiitos illasta, ootte parhaita!” Senja siivosi pöytää ja laittoi astiat tiskialtaaseen. Stadi halasi häntä takaapäin ja suuteli päälakea. — Onpa mukava tunnelma. Äiti iloinen, Jaana piristyi. Oikein tehtiin kun muutettiin tänne. — Mmm. — Mikä sinulla on, oot väsynyt? — Vähän. Senja ei sanonut, mikä häntä painoi. “Joskus, kun on aivan pakko” — pyöri päässä. Hän tiesi liiankin hyvin, miten ne sanat muuttuvat “jokaiseksi päiväksi, koska on helpompaa”. Viikon päästä Jaana soitti aamulla. — Senja, auta! Minulla on pakko mennä lääkäriin ja äiti ei voi olla lasten kanssa. Ihan vaan kolmeksi tunniksi, haen lounaaksi. Senja katsoi läppäriä, auki olevia raporttitaulukoita. Asiakas odottaa perjantaina. — Jaanis, mulla on kiire… — He ovat tosi rauhallisia, katsovat vaikka telkkaa! Please, Senjuli, pakko tehdä tämä. Puolen tunnin päästä lapset olivat hänellä. Lounas meni, Jaanasta ei tietoa, sitten lipui ilta. Kuudelta Stadi tuli kotiin. Kurkkasi olohuoneeseen, näki lapset telkkarin edessä. — Jaha, Jaana ei ole vieläkään hakenut? — Ei. Luvannut lounaaksi, sitten sanoi myöhästyvänsä. — No eipä vaarallista, — hän kohautti olkiaan ja otti oluen jääkaapista. — Eivät ne vieraita ole. Voi olla täällä. Senja ei vastannut. Sillä välin Eemeli oli kaatanut mehun matolle ja Ainon vaipat olivat lopussa — repussa oli ollut vain yksi. Jaana saapui yhdeksän maissa. Pirteä, hyväntuoksuinen, kahvin aromi leijaili ilmassa. — Anteeksi että venähti. Kiitos miljoonasti — pelastitte! Senja naputteli raporttia kolmen asti yöllä, pää jumissa, lasten meteli edelleen korvissa. Neljän päivän päästä — taas. Tärkeä työhaastattelu. Jaana toi lapset yhdeksältä, lupasi hakea kolmelta. Stadi oli sinä päivänä kotona — nukkui yövuoron jälkeen. Heräsi lounaaksi, tuli keittiöön. — Vieläkö ne on täällä? — Näet kai itse. — No mitäpä tuosta, — hän kaatoi teetä, laittoi telkkarin päälle. — Ota iisisti, minä oon tässä. Hän tosiaan oli siinä — katsoi futista sohvalla, kun Senja yritti ehtiä lasten ja läppärin väliä. Eemeli kävi kahdesti kysymässä: “Setä-Stadi, tuutko leikkimään?” — mutta setä vilkaisi: “Kohta, peli on kesken.” Jaana haki lapset kahdeksalta. Kolmannen viikon lopussa hoitokeikat olivat jo vakio: kolme-neljä kertaa viikossa. Lääkärit, asianajajat, työhaastattelut, ystävät. “Pari tuntia” venyi aina iltaan. Yhtenä iltana, kun lapset viimein lähtivät, Senja istui miestään vastapäätä. — Stadi, ei tämä voi jatkua. — Mikä ei voi? — Kolme kertaa viikossa. En ehdi tehdä töitä. Hän kurtisti kulmiaan. — Senja, Jaanalla on nyt vaikeaa. Mies lähti, kaksi lasta. Me ollaan perhettä. — Ymmärrän. Mutta hän lupaa ja venyttää aina. Tämä ei ole enää apua, tämä on… — Mitä — tämä on? Senja oli vähällä sanoa “häikäilemätöntä” ja “elättinä oloa”, mutta vaikeni, kun katsoi miestä silmiin. — Äiti soitti tänään, — jatkoi Stadi. — Sanoi Jaanan tarvitsevan aikaa, nuori vielä ja elämä mennyt uusiksi. Mä olen veli, mun pitää auttaa. — Entä minä? — Sinä olet vaimoni, — hän sanoi kuin se olisi itsestäänselvyys. — Me ollaan yksi perhe. Senja kääntyi ikkunaan. Ulkona hämärtyi, kasvatuslaatikossa tomaatit odottivat istutusta lauantaina. Turha riidellä. Perjantaina Stadi tuli töistä ja heti: — Jaana soitti. Pyysi huomenna lapsia hoitoon. Kaksi työhaastattelua ja auto pitää viedä korjaamolle. Senja laski läppärin käsistään ja katsoi miestään. — Stadi, tästä oli jo puhetta. En jaksa joka viikonloppu. — Älä viitsi olla moukka, — hän heitti takin tuolille ja meni jääkaapille. — Hän on mun sisko. Mikä siinä niin vaikeaa on? Oothan sä nyt muutenkin kotona. — Mä en ole kotona, mä teen töitä kotona. Se on eri asia. — No teet töitä kun lapset katsovat piirrettyjä. Eihän siinä… Senja oli vastaamassa, mutta näki miehensä väsyneet kasvot — antoi olla. Huomenna on lauantai. Hän oli ajatellut istuttaa vihdoin taimet — ne olivat ehtineet kunnolla ja valmiit maahan. — No olkoon. Tuokoon. Aamulla Jaana tuli puoli yhdentoista maissa. Ovella Senja pysähtyi. Miehen sisko oli uudessa mekossa, hiukset laitettu, meikki kuin juhliin — ihan kuin olisi menossa treffeille, ei työhaastatteluun. — Tuhannesti kiitos, ootte pelastajia! — Jaana työnsi Eemelin ja Ainon eteiseen. — Haen viideksi, viimeistään kuudeksi. — Jaanis, reppu? — Ai niin, autossa! Oota. Hän palasi minuutin päästä ja ojensi repun Senjalle. — Siellä on vaippoja, vaihtovaatteet. Mun on pakko nyt mennä, kiire! Ulkona Stadi oli autotallissa — korjasi konetta naapurille. Yhden aikaan Eemeli kyllästyi piirrettyihin ja alkoi revitellä ympäri taloa. Aino kitisi — nälkä, sitten jano, sitten syliin. Senja sinkoili heidän ja keittiön väliä yrittäen saada edes lounasta valmiiksi. Kahden aikaan Stadi pistäytyi sisään. — Kuinkas täällä? — Ihan jees, — Senja pyyhki kädet esiliinaan. — Voitko katsoa lasten perään? Mun on saatava taimet multiin, ennen kuin menevät pilalle. — Joo, kohta, pesen kädet. Senja meni pihalle, levitti taimet, otti työkalut. Rupesi tekemään reikiä penkkiin, mutta kymmenen minuutin päästä sisällä rämähti ja lapsi kiljui. Hän heitti lapiot ja juoksi sisään. Olohuoneessa Stadi istui sohvalla puhelin kädessä. Eemeli seisoi vieressä — lattialla sirpaleina ruukku, maa leviänä, tomaatintaimet murskana. Ne, joita hän oli vaalinut kaksi kuukautta. — Mitä tapahtui? — Eemeli kiipesi ikkunalaudalle, — Stadi ei nostanut edes katsettaan kännykästä. — En ehtinyt estää. Senja katsoi multaläjää lattialla, katkenneita hentoja varsia. — Tytöt Senja, oletko vihainen? — Eemeli katsoi pelokkaasti. — En, — Senja konttasi sirpaleita keräämään. — Mene sedän luo. Stadi vihdoin laski kännykän. — Älä nyt, sehän on vain taimia. Istutat uudet. Senja ei vastannut. Palan kurkussa. Ne eivät olleet vain taimia. Ne olivat hänen unelmansa elämästä, jonka piti olla omaa — taas lykätty sivuun toisten lasten takia. Viiteen mennessä Jaana ei tullut. Kuudelta viesti: “Hieman vielä viivästyn”. Seitsemältä — hiljaista. Senja soitti — puhelin kiinni. Kahdeksan aikaan pihaan ajoi musta maasturi. Kiiltävä, hieno, ei mikään korjaamolle ajettu. Ovi avautui, Jaana astui ulos. Posket hehkuen, korkokengillä huojuen, iloisena. Ohjaimissa nelikymppinen mies nahkatakissa. — Kiitos, Aleksi! — hän vilkutti. — Soitellaan! Auto katosi. Jaana kääntyi Senjaan päin. — Oi moikka! Anteeksi että viivästyin. Sattui vanha tuttu heti haastattelun jälkeen, hän toi kotiin. Senja haistoi viiniä ja jotakin makeaa tuoksua, likööriä ehkä. Ei mitään haastattelua ollut, eikä korjaamoa. — Miten haastattelu meni? — Senja kysyi tasaisesti. — Mitä? Ai, hyvin. Lupasivat palata asiaan. — Entä korjaamo? Jaana epäröi sekunnin. — Varattiin aika ensi viikolle. Oli jono. Valehtelee — ei nolota yhtään. — Niin, kuule — Jaana kaivoi puhelinta, — keskiviikkona voisitko? On taas haastattelu. — En voi. Sana tuli napakasti. Jaana kohotti katseen: — Mitä tarkoitat “et voi”?! — Sitä että keskiviikkona en ehdi. — Mutta… sähän olet kuitenkin kotona… — Teen töitä kotona. Omia suunnitelmia. Jaana kurtisti kulmiaan, mutta kasvoille vaihtui loukkaantunut ilme — huulet väpättivät, silmät kastuivat. — Senja, sä ymmärrät miten vaikeaa tämä on. Kaksi lasta yksin. Ajattelin, että veli ja sinä autatte… eikö teitä muita läheisiä olekaan. Et muka päivää voi auttaa… — Olen auttanut. Kolme viikkoa jo. Mutta en ole lastenvahti tai päiväkoti. — Mikä sua vaivaa? — Jaanan ääni terävöityi. — Pienestä kiinni oot, eivät ne sulle vieraita ole! — Eivät ole sukulaisiani, — Senja kuuli itsekin, kuinka rauhalliselta kuulosti. — Ne ovat sun lapsiasi, Jaana. Sun vastuulla. Oven suussa oli Stadi. Hän oli kuullut keskustelun lopun, ja näytti raskaalta. — Mitä täällä tapahtuu? Jaana kääntyi heti veljensä puoleen, ääni värähti. — Veli, sun vaimosi ei auta mua. Pyysin vain yhdelle päivälle ja… Jaana nyyhkäisi ja nosti kätensä sydämelle. — Tiedät missä tilanteessa olen. Ajattelin että edes perhe tukee. Mutta näköjään… Hän ei jatkanut vaan heitti kädellä ja lähti ovea kohti. Kynnyksellä kääntyi. — Voisi olla vähän sydäntä, Senja. Vähän sydäntä. Hän vilkaisi Snejanaa, istui portailla katsomatta häneen, soitti taksin, haki väsyneet lapset ja lähti sanaakaan sanomatta. Senja seisoi rappusilla ja sisällä aaltoi jotain ilkeää — syyllisyyttä ehkä, häpeääkin. Olinko liian jyrkkä? Stadi katsoi auton perään, kääntyi vaimoonsa. — Miksi sä noin teit? — Miten niin? — Sisko pyysi ihan nätisti. Ja sä… Hän ei jatkanut vaan meni sisälle. Viikko meni hiljaa. Sitten Stadi kotiutui töistä heti ovella: — Jaana soitti. Taas haastattelu, tärkeä. Anna sille yksi kerta, jooko? Ole kiltti. — Tästä oli jo puhe… — Viimeinen kerta, lupaan. Jos venyy taas, puhun hänelle itse. Senja katsoi miestään. Väsynyt, neuvoton. Siskon ja vaimon välissä, kuin alasimen ja moukarin välissä. — Hyvä on. Viimeinen kerta. Aamulla Jaana ryntäsi, pussaillen lapset mennessään: — Kiitos kiitos, on kiire, mua odotetaan jo! Ovi paiskautui. Senja jäi Eemelin ja Ainon kanssa. Puoleltapäivin hän avasi puhelimen sähköposteja varten. Someviestissä vilahti Jaanan kuva. Hän avasi profiilin. Kuva: Jaana kahvilassa, ihmiset juomassa, joku miehinen käsi olalla. Kuvateksti: “Tapasin luokkakavereita! Ai että on ollut ikävä normaalia elämää”. Kuva lisätty parikymmentä minuuttia sitten. Senja katsoi näyttöä — kaikki loksahti. Ei mitään haastatteluja. Ei lääkäreitä. Jaana vain dumppaa lapset ja pitää hauskaa. Ja mies, joka oli lähtenyt — ehkä ei ollutkaan kelmi. Ehkä hän vain kyllästyi tähän. Senja soitti Stadille. — Tulet kotiin ja hoidat omia siskonlapsiasi. — Mikä hätänä? Olen töissä. — Kutsu sitten sun äidiltä apua. Minä en enää vahtaa. — Senja, mikä sulle tuli? — Mene katsomaan siskosi somet. Katso missä hän on nyt. Sitten puhutaan. Tauko. Sitten huokaus. — Tulee, haen aikaisemmin. Stadi saapui kahden tunnin päästä. Katsoi lapsia, katsoi vaimoaan. — Näin kuvan. — No mitä sanot? — Ehkä ne oli luokkakaverit… — Neiti on joka kerta kännissä. Viimeksi toi mies toi kotiin maasturilla. Oletko sokea? — Ne on mun sisaren lapsia, — ääni nousi. — Mitä he ovat tehneet? — Ja minäkö olen tehnyt? — Senja tunsi vihan kerääntyvän. — Ne eivät ole minun lapsiani, Stadi. Minä en ole heille hoitaja. Jos haluat auttaa siskoa, auta itse. Mutta et minun kustannuksellani. — Hän on mun sisko! — Jaana itse rikkoi kaiken. Nyt sysää lapset meille ja menee bailaamaan. — Mitä sä puhut! — Totuuden. Joka kerta kun jätti lapset, oli päissään. Joka kerta valehteli menostaan. Minulle selvisi jo. Sulle? Stadi vaikeni. Hieroi kasvojaan. — No, — sanoi hiljaa. — Ymmärsin vihdoin. Jaana tuli illalla. Lapset nukkuivat sohvalla. Hän astui hiljaa sisään, alkoi selitellä jotakin — ruuhkaa, akku loppui — mutta Stadi keskeytti. — Jaana, tämä loppuu nyt. — Mikä loppuu? — Jaana räpytti silmiään. — Ei enää lasten dumppaamista tänne koko päiväksi. Me ei olla lastenvahti. Jaana vilkaisi Senjaa — huomasi yskän. — Sinäkö hänet opetit? — Ei. Tämä on minun päätökseni. Jaana tuhisi, nosti Eemelin syliinsä. — No niin, ymmärrän. Sukulaiset, joo. Hän lähti sanomatta kiitos, paiskasi oven että ikkunat helisivät. Aamulla he joivat kahvia keittiössä. Puhelin soi, näytössä “Äiti”. Stadi vastasi. — Joo, äiti. Senja kuuli vain Tertun kireän äänen. — Mitä tämä nyt on? Siskoa et auta? Minä en voi… sinä tiedät. — Äiti, meillekin riittää. Meillä on oma elämä. — Sellaista se on! Omat nurkat ja omatunto meni! Tiedänpähän mitä ootte! Puhelu katkesi. Stadi laski puhelimen ja katsoi Senjaa. — Suuttui. — Huomasin. He olivat hetken hiljaa. Ulkona paistoi aurinko. Ikkunalla oli yksi tyhjä ruukku. Senja katsoi sitä ja ajatteli, että kuukausi sitten he muuttivat hakemaan rauhaa. Oma koti, kasvimaita ja oma elämä. Nyt oli tullut toisten lapsia, toisten ongelmia, ja sukulaisia, jotka pitivät heitä velassa. Stadi laski kätensä Senjan kädelle. — Anteeksi että annoin tämän jatkua. Senja ei vastannut, vain puristi hänen sormiaan. Ei se ollut voitto. Anoppi on loukkaantunut, Jaana raivoissaan, edessä viileitä kuukausia. Mutta ensimmäistä kertaa hän tunsi helpotusta — sanoi “ei”. Ja mies kuuli sen. Kaikki muu selviää myöhemmin.

Polish

Author Noem VelarisViews 4

Nämä eivät ole minun lapsiani halutessasi voit auttaa siskoasi, mutta en enää kustanna sitä. Hän hajotti oman perheensä ja nyt meinaisi lykätä lapset meille, jotta ehtii järjestää omaa eloaan.

No kylläpä teillä on kodikasta, pikkubroidi! Melkein käy kateeksi.

Irina pyyhkäisi sormellaan vahakangasta arvioivan näköisenä, mutta Aila laski salaatin pöytään ja istahti miestä vastapäätä. Jussi hymyili siskolleen, huomaamatta, miten Ailan nyrkki rutisti serviettiä.

Kyllä tätä etsittiinkin. Puoli vuotta kierrettiin, ennen kuin löytyi sopiva ratkaisu.

Jotta tämä talo saatiin, he myivät kerrostalokämpän ja muuttivat tänne Lahteen, Jussin suvun liepeille. Oma tontti, oma kasvimaa, ja hiljaisuutta Aila oli haaveillut tästä kolme vuotta. Kaksi kuukautta sitten se vihdoin toteutui.

Mulle ei vaan sitten onnistunut perhettä pitää koossa, Irina huokaisi ja käänsi katseen lautaselleen. Kolme kuukautta mennyt erosta, mutta olo on vieläkin kuin sumussa. Herään yöllä ja vieressä ei ketään. Lapset kyselee, missä isä. Mitä siihen muka pitäisi vastata.

Riitta, perheen matriarkka, istui pöydän päädyssä ja kurottautui silittämään tyttärensä kättä.

Älä huoli, kulta. Kyllä se siitä vielä asettuu. Tärkeintä, että lapset pysyy terveinä. Ja sen hölmön miesvalinnan vielä joku päivä kadut.

Neljävuotias serkunpoika Matias tipahti tuoliltaan ja sinkaisi olohuoneeseen, josta pian kuului kolahdus jotain romahti hyllystä alas.

Matias! Olepa varovainen, huikkasi Irina liikkumatta tuolista.

Pikkuisen Aino, joka oli juuri täyttänyt kolme, marisi sylissä ja vaati huomiota. Irina huojutti häntä polvellaan, jatkaen keskustelua kuin mitään ei olisi.

On se hyvä ainakin, että nyt asumme lähekkäin. Äitikin on toipilas, juuri ja juuri kävelee.

Hyvä kun sain taksilla tänne, myötäili Riitta, hieroen polveaan. Neljänteen kerrokseen rappusia, ei hissiä, paineet pomppii. Ajattelin putoavani, ennen kuin ehdin yläkertaan. En kyllä tällä kunnolla lastenlikaksi enää ala.

Aila nousi hakemaan lämpimäiset. Ikkunalaudalla nökötti tomaatintaimia pikkuisissa multaruukuissa kuukauden päästä voisi istuttaa pihalle. Ne olisivat elämänsä ensimmäiset itse kasvatetut tomaatit.

Toivottavasti et pahastu, jos joskus jätän lapset tänne? Irinan ääni tavoitti Ailan hellan luota. Ihan vain, jos on pakko. Harvoin. Täytyy hakea töitä, pyöriä lääkärillä ja käydä lakimiehen kanssa avioeropaperit. Kuitenkin lasten kanssa vaikea kulkea.

Aila kääntyi, ja Irina katsoi Jussia sillä tutun avuttomalla ilmeellä, jonka Aila tunnisti vaistosta. Kolmekymmentä, ja vieläkin niin ovela, että soittelee kuin nuotista.

Tottakai, Iri. Aina voidaan auttaa. Eikös niin, Aila?

Kolme paria silmiä tuijotti vaativasti ja odotti oikeita sanoja.

Tietysti, sanoi Aila. Kun on pakko.

Irina säteili.

Olette mun pelastus! Ihan vähän vain, korkeintaan pari tuntia.

Vieraat katosivat lähempänä yhtätoista. Jussi tilasi äidille kyydin ja talutti portailla, Riitta ähki joka askelmalla ja piti kaiteesta kaksin käsin. Irina tunkisi nuutuneet lapsukaiset vanhaan Corollaan ja kaasutteli perässä ikkuna raollaan huikkasi: Kiitos illasta, olette parhaita!

Aila siivosi astioita tiskialtaaseen. Jussi yllätti takaa halasi ja pussasi päähän.

Katopa, miten mukavaa. Äiti iloinen, Iri virkistyi. Kyllä tämä muutto kannatti.

Joo

Mikäs sulla on? Väsyttääkö?

Vähän.

Aila ei maininnut, mikä oikeasti rasitti. Joskus, kun on pakko pyöri päässä. Hän tiesi tasan tarkkaan, miten nuo sanat muuttuvat muotoon joka ikinen päivä, koska niin on helpompaa.

Viikon päästä Irina soitti aamulla.

Aila hei, pelasta! Lääkäriaika ja äitikään ei kykene hoitamaan. Kolmeksi tunniksi vain, lupaan hakea lapset lounaalle mennessä.

Aila tuijotti läppäriään kvartaaliraportin taulukot odottivat, asiakas penäsi jo valmista perjantaille.

Iri, mulla on tässä kiire ja dedis…

Kyllä ne on ihan rauhallisia, leikkivät keskenään! Satsaat vaan päälle Pikku Kakkosen hyvin menee. Kiltti, Aila, tämä on nyt oikeasti tärkeä.

Puolen tunnin päästä Irinan lapset olivat olohuoneessa. Lounasvierailua ei kuulunut, vähitellen keinui iltaan.

Jussi saapui kuudelta. Kurkkasi olohuoneeseen lapset edelleen TV:n äärellä.

Ai Irina ei vielä hakenut?

Ei, sanoi viestissä että viivästyy.

Ei hätää, hän tuhahti ja avasi jääkaapin. Ovathan ne meidän omia. Antaa olla.

Aila ei sanonut mitään. Matias oli jo kaatanut mehut matolle, Ainon vaipat olivat lopussa repusta löytyi vain yksi.

Irina saapui puoli yhdeksältä. Raikas, punaposkinen, kahvin tuoksuinen.

Anteeksi, tuli mutkia matkaan. Olette aivan kullanarvoisia!

Aila viimeisteli raporttia vielä kolmelta yöllä, päätä särki ja korvissa soi lasten hulinasta.

Neljä päivää myöhemmin taas uusi pyyntö. Tällä kertaa työhaastattelu, tärkeä, tosi tärkeä. Irina lykkäsi lapset jo ennen aamua, lupasi hakea kolmelta. Jussi nukkui silloista yövuoroa pois, heräili puolen päivän jälkeen ja raahasi itsensä keittiöön.

Nääkö täällä taas pyörii?

Kappas vaan, niin pyörii.

Ei se nyt niin kamalaa ole, hän kaatoi kahvia ja käänsi telkkarin futikselle. Älä stressaa, kyllä mä jeesaan.

Oli hän siinä. Katseli La Liga -matsia sohvalla samalla kun Aila viuhui läppärin ja lasten väliä. Matias kävi kaksi kertaa nykimässä Jaksatko tulla leikkimään? mutta sai vastaukseksi vain: Kohta, nyt jännittää peli.

Irina nouti lapset vasta illalla kasin kieppeillä.

Kolmannen viikon päätteeksi hoitokeikkoja kertyi jo kolme-neljä viikossa. Välillä oikeita, välillä tekaistuja menoesteitä. Pari tuntia oli joka kerta pidempi.

Yhtenä iltana, kun lapset lopulta lähtivät, Aila istahti Jussia vastapäätä.

Ei tätä voi jatkaa.

Mitä et voi jatkaa?

Kolme kertaa viikossa. En ehdi töitä tehdä.

Jussi kurtisti kulmiaan.

Iri on nyt kovilla. Kun se jäi yksin kahden kanssa. Me olemme perhe.

Tiedän. Mutta aina sanotaan että haen lounasaikaan, mutta silti lapset ovat meillä iltakymmeneltä. Tämä ei ole vaan apua, tämä on…

Mitä tämä on?

Aila nieli sanan hyväksikäyttö ja katsoi muualle.

Äiti muuten soitti, jatkoi Jussi. Iri tarvitsee aikaa. Koko elämä mennyt nuriin. Pitää auttaa.

Entäs minä?

Sinä olet vaimoni, Jussi totesi kuin olisi selvä asia ollut. Me olemme yhdessä.

Aila kääntyi ikkunaan. Ulkona hämärtyi, tomaatintaimet odottivat purkeissa pihalle pääsyä. Oikeastaan lauantaille oli suunnitteilla työleiri istutus, oma rauha, oma piha. Vaan turha tapella.

Perjantai-iltana Jussi tuli töistä ja heti:

Irina pyysi, voitaisiinko ottaa lapset huomenna. Kaksi työhaastattelua, auto pitää saada korjaamolle.

Aila laski läppärin syliin, tuijotti Jussia.

Jussi, juuri puhuttiin tästä… En jaksa joka viikonloppu.

Älä nyt, onhan se mun sisko. Ei kai se niin paljon vaadi? Jos kuitenkin olet kotona.

Minä teen kotona töitä, en ole vapaalla.

Voihan sitä tehdä, kun lapset katsoo Pikku Kakkosta. Helppoa.

Aila aikoi vastata, mutta Jussi oli väsyneen näköinen päätös oli käytännössä tehty puolesta. Hän vilkaisi taimia ikkunalaudalla lähes valmiita istutukseen.

Selvä, Aila sanoi. Tulkoon.

Aamulla Irina pärähti pihaan vähän ennen yhtätoista. Uusi mekko, huoliteltu tukka, silmämeikki kohdillaan. Ilmiselvästi menossa muualle kuin haastatteluun.

Olette ihanat! Irina lykki Matiaksen ja Ainon eteiseen. Viideltä, viimeistään kuudelta takaisin.

Missä reppu?

Ai, autossa! Hetki…

Hän haki kassin, tuuppasi sen Ailan käteen.

Pari vaippaa ja vaihtovaatteet, siinä pitäisi pärjätä! Nyt ryntään myöhästyn!

Ovi paukahti. Aila seisoi eteisessä kahden lapsen ja puolityhjän rinkan kanssa. Jussi oli autotallissa naputtamassa naapurin kanssa.

Yhdeltä Matias kyllästyi TV:hen ja alkoi rällätä kämpässä. Aino vikisi oli nälkä, sitten jano, sitten halusi syliin. Aila yritti hoitaa sekä lapset että lounaan.

Kahdelta Jussi kurkkasi ovesta.

Mites menee?

Katsoisitko näitä hetken? Mun pitäisi saada taimet pihalle.

Joo, pesaisen kädet ja tulen.

Aila pihalle, pikkulapio käteen, purkit auki. Siementaimet odottivat multaan pääsyä. Kuoppiin pääsyn jälkeen kymmenen minuuttia sisältä jyrähti kolahdus ja huutoa.

Aila ryntäsi sisälle.

Jussi istui sohvalla luuri kädessä. Matias seisoi keskellä huonetta pöydällä sirpaleina saviruukku, multa levällään, murskautuneita taimia. Ne samat, joita Aila oli kuukaudet kasvattanut.

Mitä tapahtui?

Kiipeili ikkunalaudalle, Jussi nosti päätään. Enpä ollut ehtinyt vielä väliin.

Aila tuijotti rikkoutuneita taimia. Kaksi kuukautta kasvatusta kastelua, valon ja mullan tarkkailua.

Suututko, täti? Matias katsoi pelokkaasti.

En, Aila kumartui keräämään palasia. Mene Jussin luokse.

Vihdoin Jussi laski kännykän.

Se nyt oli vain taimia. Laita uudet ensi keväänä.

Aila ei vastannut. Sisällä juuttui kurkkuun. Ne eivät olleet vain taimia. Ne olivat jonkinlaista haavetta omasta elämästä, jonka taas joku talloi pois.

Viideltä Irinaa ei näkynyt. Kuudelta tuli viesti: Vähän myöhästyy. Seitsemältä hiljaisuus. Aila soitti puhelin kiinni.

Kasin maissa pihaan kaarsi musta maasturi. Ei mikään korjaamokiesi kiiltävä kuin autoliikkeessä.

Irina lompsotti autosta, iloisena ja selvästi iltaa istuneena korkkareissaan. Kuskin paikalla istui nelikymppinen mies nahkatakissa.

Kiitti kyydistä, Saku! Nähdään taas!

Auto meni menojaan. Irina kääntyi ja huomasi Ailan.

Ai hei! Sori viivästys, törmäsin vanhaan tuttuun ja hän toi kyydillä.

Tuoksui viinille ja jollekin drinkille. Mitään haastattelua, eikä korjaamoakaan ollut. Irina jätti lapset ja meni viettämään aikaa.

Miten haastattelu? Aila kysyi.

Mitä… ai joo, ne sanoo että palaavat asiaan.

Korjaamo?

Irina epäröi hetken.

Aika ensi viikolle. On jonoa.

Puuta heinää.

Hei muuten, keskiviikkona onnistutko taas? Mulla ois toinen työhaastattelu.

En.

Sana tuli napakasti. Irina vilkaisi yllättyneenä.

Niin kuin et vai?

Suoraan sanottuna en.

Miksi et voi? Oot kuitenkin kotona…

Mä teen töitä. Mulla on omiakin suunnitelmia.

Irina kurtisti kulmia. Ilme meni nopeasti anovasta nyyhkyksi.

Ymmärrätkö yhtään, kuinka vaikeaa mulla on nyt? Olin varma, että voin luottaa teihin. Ei muita sukulaisia.

Olen mä jo kolme viikkoa tukenut. Mutten ole koko ajan lastenhoitaja enkä päiväkoti.

Mikä sua vaivaa? Ei se nyt mitään vaadi, lasten kanssa hetki.

Ne eivät ole minun lapsiani, Aila yllättyi itsekin miten rauhalliselta ääni kuulosti. Ne ovat sinun vastuullasi, Irina.

Jussi ilmestyi eteiseen juuri kun tunnelma piikkiytyi.

Mitä täällä?

Irina kääntyi dramaattisesti veljeensä.

Jussi, vaimosi ei enää halua auttaa. Pyysin vain yhtä päivää, mutta hän…

Nyyhkäys, käsi rinnalle.

Tiedätte, minkä keskellä pyörin. Luulin, että edes omat pitää huolen. Mutta ei.

Hän mulkaisi, tilasi taksin, eikä vilkuillut Ailaa kohti. Nappasi uniset muksut kainaloon ja katosi, hyvästejä jättäen.

Aila jäi ovenpieleen ja tunsi vatsassa outoa painoa oliko hän mennyt liian pitkälle?

Jussi tuijotti perään, sitten kääntyi vaimonsa puoleen.

Tarviko tuo nyt…

Tarvitsi mitä?

Pyysi ihan reilusti. Oisit voinut, sanoi ja meni sisään.

Seuraava viikko oli hiljainen. Sitten Jussi töistä tullessaan:

Iri taas soitellut haastattelu nyt kuulemma ihan tärkeä. Jos vielä kerran, sanoi väsyneesti. Lupaan, että nyt viimeinen. Jos taas pelleilee, hoidan itse.

Aila katsoi miestä. Väsynyt, eksynyt. Kahden tulen välissä siskon ja vaimon.

Selvä, viimeinen kerta.

Aamulla Irina pinkoi pirteänä ovesta läpi.

Tuhannet kiitokset, voitteko kuvitella kuinka pelastatte mun päivän!

Ovi painautui kiinni, Aila jäi kaksin lasten kanssa.

Lounaalla Aila huomasi kännykässä vilkkuvan tutun kuvan. Irina kahvilassa, kavereita ympärillä skoolaamassa, joku piti kättä harteilla. Kuvateksti: Vihdoin voi taas elää kiitos ystävät!

Postattu 20 minuuttia aiemmin.

Aila tuijotti ruutua kaikki natsasi. Ei haastatteluja, ei lääkäreitä, ei autoa. Vain lapset meillä, Irina juhlimassa. Ehkä se sen ex-mieskin oli ymmärtänyt…

Aila soitti Jussille.

Nyt tulet kyllä hoitamaan lapsiasi.

Mitä nyt taas?

Katso Irinan some! Siellä se parhaillaan istuu mansikkamargaritan äärellä. Minä en enää hoida.

Hetken päästä:

Selvä. Kysyn lupaa lähteä.

Jussi tuli parin tunnin päästä, silmät epäuskoisina.

Joskus ne voi olla vaan vanhoja kavereita…

Aina sama reissu: iloinen, viinipoika tuo kotiin, haastattelupäivänä bileet. Etkö sä tajua?

Silti ne ovat mun siskon lapset.

Entä minä? Ne eivät ole minun velvollisuuteni. Jos haluat jeesata tee se itse, älä minun kustannuksella.

Se hajotti perheen itse, ja nyt kusettaa meidät lapsenvahdiksi.

Aila! Et voi sanoa noin!

Sanonpa vaan. Joka ainoa kerta oli valhe, seura taikka viini. Selvää peliä. Mulle ainakin.

Jussi vaikeni.

Kuulinko?

Irina tuli vasta iltamyöhällä. Lapset nukkuivat sohvalla peiton alla. Hän änkytti jonkun selityksen ruuhkista ja sammutetusta kännykästä, mutta Jussi pysäytti.

Tämä loppuu nyt, Iri.

Mitä loppuu siis lasten tuonti? Oikeastiko?

Kyllä. Emme ole hoitotäti ja -setä.

Irina käänsi selkänsä.

Onpahan kiva kuulla. Kiitti vaan sukulaiset…

Lähti kiittämättä, paiskasi oven niin että ikkunat helisivät.

Aamulla keittiössä juotiin hiljaista kahvia. Puhelin soi, Äiti.

No, äiti?

Aila kuuli puolittain Riitan äänen: napakkaa sättimistä.

Eikö auta edes siskoa? Itsehän tiedät, etten minäkään kykene

Meillä on oma elämä, äiti.

No juuri näin! Ostitte uuden talon ja unohditte, mistä tulette. Selvä peli!

Langan pää katkesi. Jussi laski kännykän pöydälle, katsoi puolisoa.

Otti itseensä.

Niinhän se aina.

Hetki hiljaisuutta. Ulkona paistoi aurinko, ikkunalaudalla oli enää tyhjä purkki taimista. Muutama viikko sitten he muuttivat tänne rauhaa etsimään puita, multaa, omaa pesää. Saanut olivat lastenhoitoa ja sukuriitoja.

Jussi puristi Ailan kättä.

Anteeksi, olisi pitänyt ratkaista tämä aiemmin.

Aila ei vastannut, puristi vain takaisin. Ei voitto. Anoppi loukkaantunut, Irina myrkyttää somessa. Mutta ensi kertaa Aila ei ollut väsynyt, vaan helpottunut. Hän oli sanonut *ei.* Ja mies kuuli.

Jatkosta viis.