Mun piti palata kotiin lomalta, ja matka oli melko pitkä, joten päätin ottaa paikan junan makuuhytistä.
Sain paikan yläpediltä, mutta se ei ollut mitenkään tärkeää, koska ajattelin kuitenkin nukkua koko matkan. Samassa hytissä matkusti äiti pienen poikansa kanssa, joka oli ehkä neljän vanha. Luulin ensin, että lapsi metelöisi ja häiritsisi yörauhaa, mutta toisin kävi poika oli ihan hiljainen ja rauhallinen. Kun hänen äitinsä sai poikansa nukahtamaan, juteltiin hetki kahdestaan, juotiin teetä ja mentiin sitten pehkuihin.
Aamulla heräsin, kun ovelle koputettiin. Kaksi poliisia astui sisään hyttiin. Oletteko nähneet lapsen? he kysyivät. Vastasin, että tuolla yläpetillä nukkuu siellä nurkassa oli pikkupoika kyyryssä, selvästi vielä unessa ja varmaan vähän viluissaan. Poliisit sanoivat, että heillä olisi pari kysymystä.
Osoittautui, että tuo äiti oli illalla ottanut reippaasti viinaa ja jäänyt vahingossa väärälle asemalle. Kun hän aamulla selvisi tuopistaan, luuli lapsen kadonneen ja niin poliisit lähtivät penkomaan koko junaa. Äiti oli vain humalassa ja unohti, että jätti pojan makuuhyttiin.
On pelottavaa miettiä, mitä tuollaisen äidin päässä liikkuu, kun homma on noin hallitsematonta. Onneksi hän vain unohti pojan, joka nukkui rauhassa koko yön. Muuten he olisivat voineet päätyä johonkin korpeen, äiti olisi sammunut, ja lapsi eksynyt metsään.
En tiedä, miten sen pojan elämä siitä jatkui, mutta sydämestäni toivon, että äiti sai jonkinlaisen rangaistuksen. Toisaalta, tuskin pikku sakko auttaa, jos lapsi on jo tottunut moiseen kohteluun.
Kaikkea sitä näkee matkalla aivan kuin joku suomalainen murresanonta sanoisi, että matkalla sattuu ja tapahtuu.
