“Ei se mene noin…”
Mutta hänen äänensä ei ole enää varma.
Tyttö ei katso pois.
Katse suorana.
Keskittyneenä.
“Lasketaan yhdessä…”
Hellä kuiskaus.
Tuskin ääntä
mutta se leikkaa läpi kaiken.
Joku hymähtää hiljaa takaa
“Se leikkii…”
Kukaan ei naura tällä kertaa.
Eero hengittää ulos
puoliksi huvittuneena
puoliksi epävarmana.
“…hyvä on.”
Hetken hiljaisuus.
Tytön sormet kiristyvät hieman.
“Yksi…”
Jännite kohoaa.
Matala.
Raskas.
Sydän hakkaa.
“Kaksi…”
Eero liikahtaa
vain aavistuksen
ilme värähtää
“…mitä”
Hänen jalkansa
liikkuu.
Tuskin huomattavasti.
Mutta silti.
Pöytä pysähtyy.
Lasit jäävät ilmaan.
Katseet laajenevat.
Eero jähmettyy paikoilleen.
“…ei…”
Hengitys katkeaa.
Tyttö ei pysähdy.
“Kolme…”
Liike toistuu
voimakkaampana nyt.
Eeron käsi puristaa tuolia kovaa.
Rystyset kalpeina.
“…mitä sä teit…?”
Ääni värisee nyt.
Aitoa pelkoa.
Aitoa toivoa.
Tyttö nojaa lähemmäs.
Pehmeä.
Tyyni.
“En minä tehnyt mitään…”
Tauko.
Raskas.
“…isä sanoi, että tunnistat kun olet valmis.”
Hiljaisuus putoaa.
Eeron kasvoilta katoaa väri.
Tunnistaminen.
Jotain syvempää.
Ote irtoaa
sitten puristuu uudelleen.
“…kuka sanoi niin…?”
Tyttö katsoo suoraan silmiin.
Epäröimättä.
“Mun isä.”
Sydän hakkaa yhä kovempaa
nopeammin
Eeron hengitys pysähtyy.
“…se on mahdotonta…”
Tyttö sujauttaa hitaasti kätensä väljään huppariinsä taskuun.
Ei dramatiikkaa.
Ei hätäilyä.
Ihan kuin hän tietäisi hetken jo tulleen.
Ravintola ympärillä tuntuu jähmettyneeltä omaan hiljaisuuteensa.
Kristallikruunut hehkuvat pehmeästi avaamattomien viinilasien yllä.
Kukaan ei puhu.
Kukaan ei uskalla liikahtaa.
Eero tuijottaa lasta, joka on polvillaan hänen tuolinsa vieressä
syke jyskyttää niin kovaa, että hän kuulee sen korvissaan.
Sitten tyttö vetää esiin taitellun valokuvan.
Vanhanaikainen.
Kulmat taittuneet.
Liian huolellisesti varjeltu liian pitkään.
Pienet sormet ojentavat sen hänelle.
“Äiti sanoi ettet usko ilman tätä.”
Eero ottaa sen vapisevin käsin.
Ja heti kun hän näkee kuvan
maailma horjuu.
Koska se on hän.
Nuorempana.
Nauramassa.
Tummahiuksinen mies kainalossaan.
Veljensä.
Daniel Rautio.
Elossa.
Hymyilemässä.
Ja heidän välissään
vauva vaaleankeltaisessa viltissä.
Tyttö.
Eeron huulet avautuvat hitaasti.
“Ei…”
Ääni murtuu.
Koska Daniel kuoli kaksitoista vuotta sitten.
Auto-onnettomuus.
Suljettu arkku.
Hautajaiset sateessa.
Eero muistaa jokaisen hetken.
Tai ainakin
hän muistaa sen version, mikä hänelle kerrottiin.
Tyttö tarkkailee häntä tarkasti.
Ihan kuin pelkäisi, että toivo pelottaa enemmän kuin suru.
“Hän ei kuollut heti,” tyttö kuiskaa.
Huone kiristyy sanoista.
Eero nostaa katseensa hitaasti.
“Mitä?”
Tyttö nielaisee.
“Äiti oli sairaanhoitaja sillä osastolla.”
Joku vetää henkeä takana.
“Hän sanoi, että teidän perhe maksoi kaikille, että huone pysyi suljettuna.”
Eeron kädet vapisevat entistä enemmän.
Koska yhtäkkiä
hän muistaa jotakin.
Ei selvästi.
Vain sirpaleita.
Isä kieltäytymässä näyttämästä ruumista.
Juristit kaikkialla.
Papereita nenän edessä, kun ajatukset olivat sumussa.
Ja veljen vaimo katosi kaksi viikkoa myöhemminselityksiä ei kuulunut.
Tytön ääni särisee nyt.
“Mutta ennen kuin hän kuoli…”
Hän osoittaa lempeästi Eeron jalkoja.
“…hän kertoi äidille jotain outoa.”
Eero tuskin hengittää.
Tytön silmissä kyyneleitä.
“Hän sanoi että sun keho ei ole rikki.”
Hiljaa.
Täysin hiljaa.
Eeron jalassa jälleen nykäys.
Tällä kertaa vahvempi.
Kuinka jokin horroksessa alkaa taistella tiensä ulos.
Ääni on ontto.
“Mitä se tarkoitti?”
Tyttö astuu lähemmäs.
Kuiskaa sitten lauseen joka tyhjentää koko huoneen ilmasta:
“Hän sanoi että sun veli järjesti sen kolarin…”
Tyttö katsoo yksityishuoneen parvekkeelle.
“…koska sun piti joutua siihen tuoliin.”
Kaikkien katseet kääntyvät ylös.
Ja siellä
puoliksi varjossa
on Markus Rautio.
Täydellinen puku.
Täydellinen ryhti.
Kalpeana.
Heti kun Eero näkee hänet
hän tietää.
Ei loogisesti.
Ei lakien mukaan.
Ei edes täysin tietoisesti.
Mutta jossain syvällä siinä paikassa, jossa pelko ja muisto elävät yhdessä
hän tietää.
Tyttö puristaa Eeron kättä tiukemmin.
Ja sanoo hiljaa:
“Isä sanoi…”
Kyyneleet valuvat hänellä nyt.
“…että ensimmäinen asia jonka saisit takaisin, ei olisi jalat.”
Eero tuijottaa veljeään.
Kauhu leviää sisälle kuin myrkky.
Ja tyttö jatkaa lähes kuiskaten:
“Vaan totuus.”
