Naapuri kävi öisin varastamassa minun kompostini säkeittäin. Eilen lisäsin siihen reilulla kädellä kuivahiivaa.
Kävitkö taas ämpäriesi kanssa minun kompostikasan kimpussa? Se ei ollut kysymys, vaan toteamus.
Naapurini Tuulikki seisoi suoraan aidan toisella puolella, nojasi haravan varteen ja katsoi minua kuin häntä olisi syytetty täysin ilman perusteita.
No mutta, Maija! Älä nyt hermostu, sullahan tuota tavaraa riittää! Etkö muka pysty vähän jakamaan vanhalle lapsuudenystävälle?
Se ei ole mitään tavaraa, Tuula. Siinä on melkein viisisataa euroa plus kuljetus, nyökkäsin huomattavasti kutistunutta kasaa kohti omalla pihallani. Ja kyseessä on minun omaisuuteni.
Voi hyvänen aika, ota siitä sitten itsellesi vatsanpuru! hän pyöräytti silmiään dramaattisesti. Ajatteles, otin vain pari sankoa, jotta saan kurkuille vähän lisäravinteita. Mulla on pieni eläke, enhän minä niinkuin jotkut voi tilata tonníkaupalla kompostia.
Tuulikki tiesi täsmälleen, mistä naruista vedellä. Hänellä oli tapana esittää marttyyria: aina joku muu oli syyllinen hänen ongelmiinsa sää, hallitus, aurinkomyrskyt, ja tietysti minä, kun minun tomaatit kypsyivät ennen hänen omiaan.
Kävelin takaisin sisään ja tunsin, miten ärtymys kohosi kurkkuun asti. Ei kyse ollut niistä ämpärillisistä, eikä rahasta vaan röyhkeydestä ja siitä tunteesta, ettei minua otettu tosissaan.
Olin kuullut joka yö, noin kahdelta, tietynlaista rapinaa. Ei mitään ämpäreiden kolistelua. Tuulikki operoi isosti: lappoi mustiin jätesäkkeihin ja kantoi vankat varastot kuin maailmanloppua varten.
Marko istui keittiössä, haukkasi voileipää ja ratkoi ristikkoa.
Saitko taas Tuulikin kiinni? hän kysyi vilkaisemattakaan.
Sain. Sanoi vielä minun olevan pihi.
No, laita ansa.
Niinhän siinä sitten selittää ensi viikolla, miksi Tuulikki on jalaton. Tähän tarvitaan nokkeluutta, ei raakaa voimaa.
Kurkkasin ikkunasta hänen kasvihuoneeseensa kylän kuuluisuuteen. Tuulikki rakasti kertoa kaikille, kuinka hänen erikoinen lajike kasvoi vain hänen käsissään. Kättä kevyttä kyllä löytyi ainakin kun piti tonkia muiden kompostikasaa.
Sinä yönä uni ei ottanut tullakseen. Kuuntelin koiran haukkua kauempaa, heinäsirkat sirittivät, ja taas: rapinaa. Lapio upposi kompostiin. Olin hoitanut ja peitellyt sitä kasaa pressulla koko kevään, ja hän tuli ja otti kaiken kuin omanaan.
Aamulla astuin terassille Tuulikki oli jo kitkemässä.
Huomenta, Maijuliini! hän hymyili. Näyttäisi että kesäkurpitsat kellastuvat, joko ovat sairaita?
Hän suorastaan säteili jäljistä näin, että yöllä oli viety ainakin kolme muovisäkkiä.
Huomenta vain, Tuulikki. Turha odotella kasat ei tästä kasva.
Menin vajaan ja silmäni osuivat hyllyyn, jossa oli puutarhakemikaalit: siemenpusseja, lannoitteita ja iso keltainen pussi kuivahiivaa, jolla olin kasvattanut mansikoita. Ajatus leikitteli heti mielessä.
Tiesin, että Tuulikki sulloi varastamansa tavaran tiukkoihin rakennussäkkeihin ja kätki kasvihuoneeseen lämpimään, jotta se kypsyisi nopeasti. Lämpö ja kosteus: täydelliset olosuhteet käymiselle.
Kaadoin ämpäriin lämmintä vettä, ripottelin sekaan loput sokerit kaapista ja kipasin koko kuivahiivapussin päälle. Sekoittaessani se alkoi kuplia ja haisi hapokkaalta, oikeastaan melkein oikeudenmukaiselta.
Odottelin, kunnes pimeä laskeutui, mutta Tuulikki ei vielä ilmaantunut ulos. Kiersin pihan hiljaa toista kautta ja valutin ämpärin käymisseoksen siihen, mistä hän yleensä pujahti verkkoaidan reiästä ja sekoittelin varovasti pintaan. Jos kerran tykkää napata toisen omaisuutta, tästä lähtee lämmin tervehdys suoraan sydämestä.
Pesin käsini tarmolla ja kävin nukkumaan, ensi kertaa mielelläni.
Mikä siellä hymyilyttää? mutisi Marko uneliaana.
Näen varmasti hyviä unia, vastasin ja vedin peiton korviin.
Yö kului rauhassa. En edes havahtunut siihen tavanomaiseen rapinaan Tuulikki oli ilmeisesti oppinut hiippailemaan hiljaa.
Mutta aamulla kahvi unohtui eikä syynä ollut lintujen laulu. Herätyksenä toimi sellainen parkaisu, että miltei tiputin mukin lattialle.
Marko pomppasi ylös pelkissä kalsareissa ja juoksi ikkunaan.
Mitä ihmettä nyt tapahtui?!
Kiskoin aamutakin niskaan, astuin terassille ja vedin syvään viileää ilmaa, jossa leijui outo, vissiin vähän käynyt tuoksu. Tuulikki seisoi uuden polykarbonaattikasvihuoneensa ovella, se oli selällään auki.
Naapurin rouva näytti… sanotaanko vaatimattomasti, omaperäiseltä. Hänen vaatteensa ja kätensä olivat täynnä ruskeita läiskiä, kuin joku olisi läiskinyt häntä pensselillä. Kävelin aidalle ja esitin viatonta ihmetystä.
Tuulikki, mikä täällä oikein räjähti?
Hän kääntyi hitaasti, kasvot yhtä aikaa säikähtäneet ja peitossa siinä samassa aineessa.
Se räjähti! Maija! Se elää!
Kurkkasin verkkoaidan raosta ja jouduin nielaisemaan naurun. Kasvihuoneessa oli paikallinen hävitys: ne sievästi pinotut säkit olivat poksahtaneet auki ja levittäneet kompostin kauttaaltaan.
Hiiva, joka pääsi lämpimään ja kosteaan, käynnisti käymisen, ja kaasua kertyi. Säkit pullistuivat kuin juhlapallot, kunnes fysiikan lait voittivat.
Muovipussi ei kestänyt ja sisältö levisi ympäri kasvaria. Kirkas muovi oli peittynyt paksuun ruskeaan kerrokseen, ja hänen tarkasti hoidetut paprikat näyttivät pommitetulta pellolta. Kaiken keskellä seisoi Tuulikki aamun draamakuningatar.
Mikä siellä räjähti? kysyin mahdollisimman neutraalisti.
Säkit! kirkui Tuulikki. Menin katsomaan, ja yhtäkkiä yksi räjähti päin näköä! Sitten toinen! Maija, mitä sä sinne laitoit?!
Minäkö? totesin silmät suurina. Tuulikki, se on minun komposti minun pihalla. Sinne en muuta laita, kun mitä lehmä on antanut.
Miten se päätyi sinun kasvihuoneeseesi noissa säkeissä, se onkin toinen juttu.
Tuulikki hyytyi paikoilleen. Näin miten aivot kävivät ylikierroksilla. Jos tunnustaa, että on minun myöntää samalla varkauden. Jos väittää omaksi mitä ihmettä se silloin räjähtää? Siinä hän seisoi, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti liemessä.
Tämä oli tahallista! hän lopulta parkaisi. Yritit varmaan myrkyttää!
Mistä muka? Aidolla lannalla? kohautin harteitani. Ehkä sulla on kasvihuoneessa vain huono feng shui, tai joku kateellinen on kiroillut. Sähän aina kehut kevyttä kättäsi.
Marko kurkkasi hetken ovella, virnisti nyrkkiinsä ja häipyi pian takaisin, jottei repeäisi nauramaan julkisesti. Tuulikki tempaisi letkun ja roiskautti vettä ylleen yrittäen pestä kekseliäisyyden jäljet pois.
Vesi valui aamutakin mukana, mutta haju jäi pysyvästi. Se oli voitonkarvas ja nöyryytyksen tuoksu.
Koko päivä kylällä supistiin kummallisista pamauksista Tuulikin pihalla. Selityksiä seurasi aina: kotipolttoa tai meteoriitti. Tuula itse pysyi hiljaa ja kuurasi kasvihuonetta loppupäivän.
Kaikki taimet piti viedä ulos ja multakerros vaihtaa lannoitus oli liian vahvaa jopa tomaatille. Illalla hän ei tullutkaan tavanomaiseen teehetkeen poikkeuksellista sekin.
Viikkoa myöhemmin tilasin taas kuorman kompostia. Kasa kipattiin samaan paikkaan. Yöllä heräsin outoon hiljaisuuteen. Ei kolinaa, ei lapion iskuja, ei pussien kahinaa.
Kurkistin puutarhaan: kuunvalossa hohti täysin koskematon kasa.
Aamulla Tuulikki kulki ohitseni, katse käännettynä muualle. Nyt hän osti kaupasta lannoitetta värikkäässä pussissa, omin euroin.
Huomenta naapuri! huikkasin. Miten ne paprikat voivat?
Hän vilkaisi minua, eikä katseessa ollut merkkiäkään häpeästä vain pelkoa uudenlaisten kemiallisten yllätyksien edessä.
Kasvaahan ne, tuhahti hän. Ilman sinun apujasi pärjään mainiosti.
Hienoa. Jos joskus tarvitset reseptiä erikoislannoitteelle, tiedät keneltä kysyä.
Hän sylkäisi kiukkuisena ja suunnisti ripeästi kotiinsa. Palasin sisään ja keitin itselleni vahvan kupin mustaa teetä.
Sisällä oli rauhallista ei vahingoniloa, ei riemua. Kaikki vain loksahti paikoilleen. Minun jäi minulle, eikä kukaan muiden omaisuuteen koskenut.
Rajat eivät synny aidan korkeudesta, vaan yksinkertaisista opetuksista. Toisen kasaan ei saa mennä, jos ei ole valmis seurauksiin.
Ja kuivahiivaa löytyy nyt varalta ylimmällä hyllyllä. Koskaan ei tiedä milloin seuraava coloradonkuoriainen haluaa kokeilla minun anteliaisuuttani jokaista vastaan pitää osata toimia omalla tavallaan.
