Yön musta leski
Kaunis ja terävä-älyinen Aino, juuri valmistumassa Helsingin yliopiston journalismin laitokselta, kohtasi ennen keväistä valmistumistaan Olavi Ahlgrenin, miehen joka oli häntä huomattavasti vanhempi. Tietämättä mistä tuuli puhalsi, huomio kiinnittyi ensimmäisenä Ainoon tähän hoikkaan ja lempeään nuoreen naiseen. Olavi, lauluntekijä ja kirjailijana tunnettu koko Helsingissä, oli suosittu; hänen kappaleitaan soitettiin jopa kaupungin kahviloissa.
Olavista sanottiin, että hän oli kaikkien tuttu, osasi vitsailla, ja pyöri Yleisradion käytävillä kuin kotonaan. Oli helppoa järjestellä Ainolle työpaikka valmistumisen jälkeen: Olavin oma ohjelma, johon hän halusi Ainon juontajaksi. Pian Ainon ensimmäinen ohjelma, “Sielun sopukat”, keräsi kovasti huomiota hän kutsui tunnetun psykologin ja pari muuta vierasta keskustelemaan elämästä ja arjen mietteistä.
“Hyvin vedetty, Aino”, kehui Olavi ohjelman nähtyään. “Tämä täytyy ehdottomasti juhlistaa!”
Olavi Ahlgren, neljäkymmentäviisi, takanaan kolme avioliittoa ja kuluttamassa elämäänsä taiteen, ystävien ja viinin seurassa. Sanoivat hänen olevan säveltäjä, vaikkei virallista tunnustusta ollut tullut. Enimmäkseen hänet löydettiin Ravintola Elite:n, saunan tai jonkun pienen kapakan nurkasta. Näistä paikoista yhä useammin juoksi humalapäissään kotiin.
Ajan mittaan Aino tuli kuuluisaksi Helsingin ympyröissä, meni naimisiin Olavin kanssa ja hänen keskusteluohjelmastaan tuli seurattua. Hänen pukeutumisensa herätti aina ihailua hillittyä, mutta tyylikästä. Aino oli kohtelias, vitsikäs, ja tv:ssä häntä luonnehdittiin kauniiksi, ihanaksi, mutta ei demoniseksi millään tavalla. Avioliitto Olavin kanssa alkoi kuitenkin rakoilla kun hän ymmärsi, että jatkuvasti alkoholinhuuruisessa miehessä ei ollut sitä, mitä hän oli etsinyt.
“Olavi, älä nyt kehitä liikoja”, huomautti ystävä Seppo kerran, kun Olavi yritti arvostella Ainon tekemisiä viinapäissään.
“En minä älykkäitä naisia koskaan ole valinnut”, vastasi Olavi kummallisesti ja nipisti Ainoa poskesta, istuessaan Cafe Ursulaan.
Olavi, aikanaan kun haki Ainon suosiota, oli hurmaava ja gallantti: lahjoja, kukkia, lauluja, kuunteli kärsivällisesti. Mutta kun Aino sai vaimon roolin, kaikki huomio katosi. Kotona hän huomasi olevansa yhtä erityinen kuin perheen kissa, jos sitäkään.
“Niin minä hölmö kai luulin hänen avulla tähdeksi nousevani”, pohdiskeli Aino.
Opiskellessaan hän luki ranskaa harvoin tarpeellista matkoilla ja Olavi jaksoi jankuttaa: “Opettele englantia. Aina ulkomailla olet kuin maalainen. Salille ei tarvitse mennä, turhaa aikaa, mutta englannin opiskelu muka mahdotonta.”
Aino, kiusallaankin, ei tarttunut englantiin ennen kuin Seppo, Olavin lukenein ystävä, totesi kahvipöydässä: “Englanti kuuluu älykälle naiselle kuin korkkarit jalkaan.” Seuraavana päivänä Aino ilmoittautui kielikurssille.
“Voi Seppo, katso mitä teit! Nyt Aino opiskelee hulluna ja autossa soi vain englannin puhe, ei musiikkia”, nauroi Olavi.
He asuivat Olavin perintönä tulleessa suuressa Töölön asunnossa, jonka Olavin lääkäri-isä oli eläissään hankkinut. Kotitaloudessa hääräili myös Vappu, tumma nainen, neljäkymmentäkolme ja yksinäinen, kateellinen mutta nokkela peittelemään sitä. Vapun läsnäolo tuntui pysyvältä koko elämä oli hänen silmiensä alla, mitään ei voinut salailla.
Erään aamuna, kun Aino nousi, Olavi oli jälleen kerran nukahtanut tv-huoneen divaanille, tultuaan myöhään viinassa kotiin. Keittiössä Vappu pyyhki tyhjää konjakkipulloa: “Vielä illalla tämä oli täysi. Mitä varten hänelle aamupalaksi nyt?” “Sillisuolaa”, murahti Aino, ja meni suihkuun.
Seitsemän yhteisen vuoden jälkeen, lapsi jäi syntymättä Olavin mielestä turhaa, hänellä kun oli poika edellisestä liitosta. Aino huomasikin, että yhteiselämä tuntuikin tyhjältä. Uran rakentaminen oli tullut tärkeämmäksi. Aamupalan jälkeen Aino komensi Vapun Olavin huoneeseen. Olavi makasi mahallaan, tyynyssä punainen läikkä.
“Aino”, hihkaisi Vappu, “soita ambulanssi!”
“Mitä on tapahtunut?”
“En tiedä.”
Viisitoista minuuttia myöhemmin Aino istui ambulanssissa Olavin vierellä. Sairaanhoitajat veivät Olavin teho-osastolle. Lääkärin lausunto: “Tilanne on vaikea. Emme uskalla sanoa mitään varmaksi.”
Illalla Ainoa soitettiin: “Puolisonne menehtyi.”
“En en voi uskoa tätä”, Aino mumisi. “Hänhän oli vielä aika nuori.” Hautajaiset olivat komeat, Seppo piti puheen: “Älkäämme surko. Olavi eli täysillä ja ansaitsee nyt rauhan ja vapauden.”
“Olihan hänellä kaikki”, kuiskasi joku.
Aino ei heti tottunut hiljaisuuteen kotona. Vappu mulkoili odottavana: saako jatkaa työssä vai ei. Töissä kollegat tulivat: “Aino, sinun ei tarvitse surra olet nuori, vapaa ja perinnöstä jäi sinullekin mukavasti euroja ja S-Pankin tili. Mutta Ainokin tienasi hyvin. Hän haki seuraa, ei halunnut jäädä yksin kotiin vaan istuskeli usein kahvilassa.
Jonain iltana, studion kuvauksien jälkeen, Aino pysähtyi Punavuoren Kahvi-Suomen pöytään, suomalainen viini lasissa. Häntä lähestyi roteva mies, kohtelias, leveästi hymyillen.
“Saisinko istua?” Aino nyökkäsi. “Ilmari”, esittäytyi mies. Ilmari, karhumainen hahmo lämmitti mieltä, joka nauratti Ainoa, muistutti hänen lapsuuden pehmonallea.
“Saisinko tarjota teille jotakin? Viiniä, cocktailin, marjaleivoksen?”
“Leivoksen sopii, kiitos hillo tai suklaa”, vastasi Aino.
Ilmari oli vaikka ulkoisesti kömpelö, mutta naurattava kuin pehmonalle. Hän kertoi tarinoita, Aino nauroi sydämensä kyllyydestä, ja Ilmari saattoi hänet kotiin. Pian sopivat seuraavan tapaamisen.
Aamulla Aino ilmoitti Vapulle: “En tarvitse enää apuasi. Pärjään itse, pesen ja kokkaan itse.”
“Mutta Aino, miten voit heittää minut kadulle, olin teidän perhettä”, itki Vappu, “minne minä nyt menen?”
“Löydät varmasti uuden perheen, talon tai vaikkapa aulavahtina.”
“Itketkö minut ulos”, nyyhki Vappu. “Olen tottunut jo täällä olemaan.”
“Mitäpä tuosta, enköhän pärjää, ikkunoita ja pönttöjä ei tarvitse enää pestä”, Aino mietti.
Katsoi Vappua, kuinka tämä pyyhki kyyneliä. “No hyvä on, tule jatkamaan, kuten haluat”, ja Vappu halasi ilahtuneena.
“Niin paljon teitä rakastin, kuin omiani, ja nyt Olavi poissa, niin sinäkin olisit heittänyt minut pois”, Vappu mutisi.
Elämä jatkui, mutta nyt kylään asteli yhä useammin Ilmari “Ilkka”, kuten Aino häntä kutsui. Ilmari jumaloi Ainoa, ja pian Aino meni hänen kanssaan naimisiin. Hääjuhla oli pieni, mutta Ilmari vei nuorikkonsa häämatkalle Lappiin, tunturien hiljaiseen yöhön. Liikemiehenä hänellä oli siihen varaa.
Aino odotti, että matka olisi kuin Olavin kanssa, keskikastia, suora junayhteys, laadukas hotelli, sääntöjen mukaiset turistikuviot. Mutta pehmonallen mieltymykset olivat toista maata. Lento Rovaniemelle, mutta business-luokka, hotellissa saatiin oma sviitti, kelohonkamökki, talviporeallas ja oma rantasauna.
“Paha ajatellakaan, mitä Ilkka tästä pulittaa”, mietti Aino.
Hän ei ollut koskaan kysellyt Ilmarin omaisuuksista, tiesi vain että rahat riittivät. Ilmari oli hellä, huolehtivainen, tarkisti aamuisin, ettei vaimo elä pelkällä kahvilla vaan söi kunnon aamupalan.
“Olavi oli vaikea, aina arvosteli ja paasasi, mutta Ilkka, vaikka ei mikään Ritaripalatsin komea, elää minua varten, kuuntelee ja jaksaa aina olla mukana”, Aino mietti.
Vappukin kehui Ilkkua ja oli onnellinen elää isossa Ilmarin talossa Espoossa. Mutta yksi asia pelotti Ainoa: hän näki kerran miehen piikittävän itseään.
“Mitä tapahtuu?” hän hätkähti.
“Vain insuliinia, minulla on diabeteksen kanssa kaveruutta, ei vaarallista”, Ilmari rauhoitti.
Lapin häämatkalla Aino haaveili unenomaisesti: “Ehkä nostin oikean arpalipun?”
Häämatka tuntui täydelliseltä harmitti vain, että puoliso ei ollut urheilullinen surffari vaan pehmoinen nalle.
“Pitäisikö laittaa Ilkka dieetille ja salille?” hän mietti unessa.
Ilmari huokaisi: “Voisin toki, mutta aineenvaihduntani ei oikein anna myöten insuliinia vaatii. En tule koskaan näyttämään huippu-urheilijalta.”
“Ymmärrän, no, ei sitten”, Aino päätti.
Arki palasi; töissä askarrutti, voisiko hän koskaan tuntea todellista rakkautta. Ilmarille ei syttynyt liekkiä. Aino haikaili salaa lihaksikasta miestä viereensä, eikä pehmoista nallea. Työkaverit kiusoittelivat: “Etkö koskaan petä nallekarhuasi, voiko tuo olla totta?”
Aino ei ollut pyhimys, mutta ei halunnut loukata kilttiä puolisoaan. Uudenvuoden juhlissa Aino sammui, ja kollega Kalevi kutsui ystävänsä Aarni viemään Aino kotiin.
“Aino, voimme kyydittää sinutkin”, kähisi Kalevi, ja Aino suostui.
Aarni, hoikka ja charmikas, istutti Ainon viereensä: “Kalevi, miksi et ole esitellyt minulle Ainoa aikaisemmin”, hän nauroi. Aino lumoutui Aarni oli kuin unessa, auto kiilsi tähtipölyä.
Aarnista tuli Ainolle rakastaja. Ilmarin kanssa helli kotona, Aarnin kanssa leimahti intohimo. Aarni ei suukotellut vaan soi rajuja, rentoja öitä.
Kaikki sujui niin, ettei Ilmari huomannut mitään. Tammikuu, bisneskiireet. Eräänä päivänä Aino kiisi autollaan Aarnille, kun ovikello soi tauotta. Aarni manaili ja meni avaamaan.
Aino kuuli tutut äänet Aarni ja Ilmari ja parkaisi, mutta Ilmari seisoi jo ovella vaiti. Kuin unessa, tunnelma oli sakea. Parempi olisi ollut, jos mies olisi huutanut.
“Ei se Ilmari, ei ole sitä”
Aarni seisoi vaiti, olisi voinut olla päästämättä miestään sisään.
“Kuka paljasti minut?” kysyi Aino.
“Mikä merkitys sillä enää?” huokaisi Ilmari. “En uskonut, piti tarkistaa.”
Ilmari näytti kauhealta, kalmankalpeana, hikeä otsalla, ja romahti. Aino ryntäsi, kuunteli hengitystä: raskas, työläs.
“Soita ambulanssi!”
Aarni soitti, Aino kaivoi taskusta insuliinikynän ja ruiskutti. Mutta apu ei tullut. Paikalle saapui ambulanssi, lääkäri totesi: sydän oli pysähtynyt.
Aino heräsi ravistellen, Aarni vei hänet kotiin. Vappu ihmettely, “Aino, mikä vaivaa?”
Ainoa kävi mielessä, että Vappu olisi saattanut ilmiantaa hänet, kun oli utelias Aarnista, mutta jätti sen sanomatta.
Hautajaisten jälkeen Ilmarin ex-puoliso ja tytär, asianajaja, tuppautuivat Ainolta vaatimaan taloa ja liiketoimintaa itselleen. Yksi paksu kirjekuori täynnä euroja, kolme päivää aikaa lähteä Vappu mukaan.
Aino ei halunnut taistella perinnöstä. Vappu ja hän palasivat Olavi-vainaan asuntoon.
Aika kului; Aarni auttoi Ainoa toipumaan, mutta ei koskaan kosinut. He tapasivat kuitenkin, unessa. Eräänä päivänä Kalevi soitti ja töräytti: “Aino, istu alas… Aarni kuoli, auto-onnettomuus, kuoli heti…”
Aino mietti: “Miksi kaikki mieheni kuolevat? Olen kuin musta leski, pian nimittävät minua sellaiseksi. Minulla on kai musta aura, he vaipuvat pois ulottuviltani.”
Ajat tulivat, kun studiossa vieraili nuori mies nimeltä Taavetti. Aino huomasi, että Taavetti ei saanut katsettaan irti. Kuvaukset ohitettiin, Taavetti kutsui kahville.
“Hyvä, mennään,” Aino vastasi, oli aika saada elämä takaisin raiteilleen.
Taavetti voitti Ainon sydämen, rakkauden tunne poreili kuin juhannusyön usva. “Tältäkö se tuntuu? Ilman Taavettia hengittäminenkin unohtuu”, Aino mietti.
Taavetilla ei ollut perhettä, vain etäinen isä. Hän asui Ainolla, lähti töihin ja palasi. Ainon uteliaisuus voitti, hän googlasi: yllätys oli surrealistinen Taavetti oli kärkisijoilla Suomen rikkaimpien listalla.
“En usko tätä”, Aino nauroi hysteerisesti. “Mutta entä jos hänellekin käy jotain?”
Rauhoittui ja meni töihin. Iltapäivällä soitti Taavetille, mutta ei tavoittanut. Soitti firmaan.
“Taavetti sairaalassa”, vastasi sihteeri.
Aino ryntäsi Töölön sairaalaan.
“Mitä hänelle on tapahtunut?” hän huusi.
Lääkäri rauhoitti: “Kaikki hyvin, sydäntä koetteli, mutta hän selviää.”
“Saanhan nähdä häntä?”
“Kymmenen minuuttia.”
Aino astui huoneeseen, Taavetti hymyili, otti Ainon kädet omiin.
“Kaikki järjestyy, rakastan sinua, menemme naimisiin kun palaan kotiin. Sanotko kyllä?”
“Varmasti”, Aino kuiskasi. “Edessä on elämä ja todellinen onni.”
Kiitos kun olit, kiitos kun luit ja elät uneni kanssani. Onnea elämääsi.
