– Arvoisa Juhani Koskinen, anteeksi, mutta minun täytyy tänään päästä lähtemään aikaisemmin. Annattehan luvan? Lapseni on sairastunut.
Aino laski pöydälle valmiit asiakirjat ja seuraavan päivän tapaamislistan. Työpäivää oli jäljellä vielä tunti, mutta päiväkodista oli soitettu jo kahdesti, joten hän päätti rohkaistua ja pyytää lupaa. Tähän rakennusyritykseen hän oli päätynyt juuri ja juuri, ilman sihteerikokemusta ja kaukana niistä “vaadituista ulkoisista ominaisuuksista”, jotka työpaikkailmoituksessa mainittiin. Peilin edessä ennen työhaastattelua Aino pudisti päätään:
No juu, ei tämä kohta kyllä minuun päde.
Vanha villatakki, jota hän oli vaalinut pitkään, oli vielä ihan siistin näköinen, mutta hame oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Äiti oli ommellut sen rakkaudella, käyttäen aikaa ja paljon ajatuksia, ennen kuin uskalsi tehdä uuden sauman.
Eihän tämä kalpene kaupasta ostetun rinnalla.
Äiti, kädenjälki näkyy! Totta kai tämä on hyvä. Aino hieman peitti totuuttaan, mutta tiesi, miten paljon äiti kaipasi kuulla nuo sanat.
Ylimääräisiä rahoja uusiin vaatteisiin ei heidän perheessään ollut koskaan. Aino muisti vielä ajan, jolloin isä eli, eikä vaatteista tarvinnut murehtia. Isän kuoltua kaikki muuttui. Pelkällä sairaanhoitajan palkalla ei paljon juhlittu. He kuitenkin pärjäsivät, kunnes mummi sairastui. Äidillä, Marjukalla, ei juuri ollut läheisiä välejä appivanhempaan.
– Marjukka! Etkö sinä ymmärrä, mitä perhe merkitsee? Sinä kuulut nyt meidän sukuun, joten totu siihen, että tässä perheessä pidetään toisista huolta.
Aino oli lapsi, eikä silloin ymmärtänyt mummin sanoja. Ne kuulostivat kauniilta ja painavilta, mutta ajan myötä hän tajusi, että puheet sitovuudesta koskivat vain yhtä osapuolta. Marjukka otti huolenpidon ja melkein koko palkan kannettavakseen, mummi vain otti ja odotti. Vastalahjaa tai kiitosta ei tullut. Loputtomat moitteet ja syytökset kaikuivat taustalla.
Äiti! Miksi et vastaa takaisin? Aino ei ymmärtänyt, kun hänen äitiään taas nuhdeltin. Marjukka otti Ainon mukaansa harvoin, mutta joskus mummi vaati hänetkin paikalle.
Ei kannata, Aino. Mummi on väärässä ja yksinäinen. Ei hänellä ole enää ketään muuta kuin me. Sisarensa kanssa riitaantui, eikä serkut pidä yhteyttä. Marjukka silitti pyykkiä rauhallisesti. Ja olen luvannut isällesi, että pidän huolen hänen äidistään. Minä pidän lupaukseni.
Aino olisi halunnut purkaa tunteensa mummin edessä, mutta Marjukka aina toppuutteli häntä.
Ei siitä hyödy kukaan, Aino. En ota niitä lauseita henkilökohtaisesti. Tärkeintä on, että tiedän tehneeni oman osani, eikä mummillasi ole mitään hätää.
Eipä hänellä muutenkaan olisi! Aino mutisi itsekseen, ymmärtäen isompana miten asiat olivat.
Nyt hän tiesi myös, että mummi ei ollut mikään köyhä sukulainen. Suuri asunto, toinen äidiltä jäänyt asunto vuokrattuna, hyvät eläkkeet ja pankkitili. Mummilla riitti. Silti tämä otti rahaa Marjukalta.
Miksi hän ottaa sinulta, eikö hänen rahansa riitä? närkästeli Aino, kun he äidin kanssa pitivät kirjaa kuluista.
Aino! Marjukka ärähti.
Mitä nyt?
Lakkaa jo. Marjukka pehmitti ääntään. Älä tule…
Kenen kaltaiseksi? No, kenen?
Sillä ei ole väliä! Ole oma itsesi! Älä kanna sellaista. Kaikki, mikä on mummisi, on hänen. Ei meidän. Ei koskaan ollut, eikä todennäköisesti tule olemaan. Marjukka asetteli pestyt kupit viivasuoraan. Aino, katsoessaan vierestä, ihaili äitinsä itsehillintää, jota hänellä ei koskaan ollut. Jokainen tasaiseen riviin laitettu kuppi huusi siitä voimasta, jota äidillä vaati olla reagoimatta.
Aino ymmärsi äitiään vasta, kun mummia ei enää ollut. Testamentti ja jäähyväiskirje olivat yöpöydän laatikossa. Luettuaan ne Marjukka haukkoi henkeään ja työnsi kevyet paperit syrjään.
Lähdetään!
Minne? Aino katsoi ihmeissään.
Tänne meille ei enää ole mitään asiaa. Oma osani on maksettu täysimääräisenä.
Aino ei kysellyt enempää. Myöhemmin hän kuuli, että kaikki mummin omaisuus meni serkuille. Mitä jäähyväisviestissä luki, äiti ei koskaan suostunut kertomaan. Yhden kerran vain:
Hän jätti kaiken niille, jotka olivat “omia”. Riittää se, Aino, älä kysele. Älä katso taakse. Sellaista likaa ei sinun tarvitse kantaa. Jääköön taakse.
Pitikö hän minua vieraanveren lapsena? Aino ei voinut olla kyselemättä.
Ei. Marjukka huokaisi, kuitenkin jatkoi. Hän näki sinussa vain minut, ei mitään isästä. Hänen mielestään olit vieras.
Mutta onko se totta? Eikö minussa ole yhtään isääni?
Aino! Marjukka laski päänsä. Olet sylin täydeltä isäsi kaltainen, ja vielä enemmän luonteeltasi. En ole tavannut parempaa ihmistä. Ota tästä suvusta vain hyvät asiat mukaasi, muut jätä taaksesi.
Aino ei enää inttänyt vastaan. Hän ei ymmärtänyt äitiään täysin, mutta näki, miten tärkeää hänelle oli pitää rajat menneisyyteen.
Aika kului. Aino pääsi ylioppilaaksi ja Turun yliopistoon. Juuri silloin äidin ompelema hame syntyi se, joka oli “onnihame”. Siinä Aino kävi tenteissä, työharjoitteluissa ja tapasi myös Panu, poikansa tulevan isän.
Työhaastatteluun Aino pukeutui siihen, sillä vaihtoehtoja ei juuri ollut. Eihän haalareissa voinut mennä? Henkilöstöosastolla kuului supinaa selän takana, mutta Ainolla selkä suoristui, kun hän muisti äidin neuvot.
Neiti, mitäs teillä kokemusta? Pieni lapsi? Missä olet ennen ollut töissä?
Opetin yliopistolla.
Miksi vaihdoitte alaa?
Halusin kokeilla jotain uutta. Ainon sydän hakkasi, peläten taas hylkäystä.
Mutta paikka järjestyi. Esimieskin totesi, miten harvinainen nainen: luki käyttöohjeet ennen painikkeiden räppäämistä kahvikoneessa.
Emme useinkaan kohtaa tällaisia, hyvä! Kyllä tästä hyvä tulee.
Työ oli lopulta selkeää. Juhani Koskinen piti narut käsissä, mutta näki pian, että Ainolla oli valtava muisti ja järjestelytaito. Hän hoiti kalenterit, soitti, perui, varasi kaikki ajoissa ja sujuvasti. Ainoasta miinusta aiheutti se, että poissaolopyynnöt lapsen takia alkoivat toistua.
Aino, ymmärrän, mutta tästä tulee tapa… Jään pian ilman sihteeriä. Juhani hieroi ohimoitaan.
Päänsärky, auttaisiko burana?
Kyllä se menee ohi. Kiitos. Mene, tietysti. Mutta mieti uusia ratkaisuja. Voisitko saada isovanhempia tai ketään läheistä hoitamaan?
Minulla ei ole ketään. Aino kiskaisi uuden jakun suoraksi.
Aivan ketään?
Ei ketään. Äiti kuoli eikä sukulaisia ole.
Ikävää. Sitten… lastenhoitaja?
Siihen ei oikein ole nyt varaa. Mutta yritän keksiä ratkaisuja. Se on kuitenkin minun asiani.
Aino nyökkäsi ja lähti. Päiväkodista piti hakea sairastava Eemil, kotona odottivat arjen työt väsytti ja kaikki tuntui väärältä. Yksinäisyys painoi.
Silloin hän muisti äidin sanat:
Kaikki eivät kohtaa elämässään hyviä ihmisiä kuin muutaman kerran. Niistä kannatta pitää kiinni. Ja huonojakin on harvassa; useimmat ajavat vain omaa etuaan. Olisi tyhmää tuomita, me kaikki teemme niin eri tavoilla.
Ainoa harmitti, ettei ollut kuunnellut äitiään silloin, kun tapasi Eemilin isän. Panu oli terävä, määrätietoinen tutkija juuri sitä, mitä Aino itsestään kaipasi. Mutta tavoitteet erosivat: Aino haaveili yhdistävänsä perhe-elämän ja tutkimuksen, Panulle tärkeää oli oma ura. Kun hänelle tarjottiin professuuria Ruotsista, hän lähti, eikä perunut matkaansa, vaikka oli juuri kosinut Ainoa.
Odotetaan pari vuotta lisää, eikö? Ei tässä mikään kiire ole.
Minulla ei ole aikaa odottaa. Olen raskaana…
Panu muuttui, ja Aino tiesi, että päätös oli tehty.
Ei sitä nyt voisi siirtää? Panu vaelsi ahdistuneena edestakaisin, katsettaan nostamatta.
Ei. Mutta älä huolehdi. Pärjään kyllä itsekin. Hyvää matkaa.
Sen jälkeen he eivät tavanneet. Eemil syntyi kuukausi äidin kuoleman jälkeen. Marjukka sai sydänkohtauksen työpaikallaan. Lääkäreitä oli, mutta apu ei ehtinyt perille. Aino hautasi äitinsä lupaamatta itkeä.
Myöhemmin! Anteeksi äiti, myöhemmin. Kun Eemil syntyy, sitten itken, jooko?
Mutta aikaa suruun ei tullut. Poika olikin sairaalloinen: syöttö, pukeminen, lääkkeet ja kävelyt päivästä toiseen. Yliopistosta Aino erosi juorujen ja katseiden vuoksi.
Anteeksi, äiti, olen liian herkkä. Mutta en kestä… Mitä tein väärin? Synnytin lapsen? En pakottanut Panua naimisiin? Ehkä olisi pitänyt? Mutta tiedänhän, mitä olisit sanonut: “Mene eteenpäin, älä mieti muiden puheita”. Niin yritän.
Kun sairauspäiväkotipaikka järjestyi, Aino vei Eemilin sinne, ja teki illat siivoustöitä paikallisessa parturissa. Hän haaveili paremmista päivistä.
Ajatukset pyörivät kehää, kun Aino haki poikansa päiväkodista ja kävi apteekin kautta. Kotitalon ovella hän vaihtoi tervehdyksen naapurinsa kanssa:
Iltaa, Saara!
Iltaa! Taas lämpöä pojalla? Saara nyökkäsi Eemiin, joka nojasi äitiin.
Niinpä. Aino väänsi avainta. Pian saan potkut, tämä on jo toinen kerta tässä kuussa.
Ei auta. Meilläkin alkoi vasta eskarin jälkeen… Oletko koskaan harkinnut lastenhoitajaa? Saithan vähän palkankorotusta?
En tarpeeksi. Aino huokasi. Eemil, kengät pois.
Kyllä se kallista on, nannyt. Harmi ettei isovanhempia ole.
Niin on.
Aino nieleskeli kyyneliä ovelle päästyään.
Kaipuu äitiin oli valtava.
Mutta Eemil tarvitsi hoivaa nyt. Hän petasi pojan sänkyyn, toi teetä ja mietti, mitä voisi tehdä.
Hento koputus kuului. Eemil nukkui, Aino yritti pitää kodin hiljaisena ja selasi lastenhoitajailmoituksia. Yllättynyt siitä, ettei kukaan käyttänyt ovikelloa, hän kiirehti ovelle.
Hei, Aino!
Oven takana seisoi Lempi Mäkinen naapurikerrostalosta. Aino tunsi hänet vain kasvoilta.
Hei, onko jotain sattunut? Aino kysyi hämmentyneenä.
No, tavallaan joo. Aiotko päästää sisään, vai jutellaanko käytävällä?
Oi, tietenkin, anteeksi! Aino väisti. Lempi riisui kengät ja astui ripeästi sisään.
Keittiö tuolla? Mennään sinne, älä herätä lasta. Uni on nyt parasta lääkettä.
Aino seurasi. Lempi istui pöytään ja katsoi lempeästi Ainoa.
Tarvitsetko sinä mummoa tunniksi?
Mitä? Aino unohti sulkea suunsa.
Mummo tunniksi. Sellainen, joka on Eemilin kanssa silloin, kun tarvitset apua. Lempi toisti samanlaiseen sävyyn, kuin aikanaan Ainon äiti.
Todella tarvitsisin. Mutta mistä sellaisen löydän?
Ei tarvitse etsiä. Minä ilmoittaudun vapaaehtoiseksi. Kelpaisiko näin?
Aino epäröi. Tarjous tuli kuin tilauksesta, mutta hänhän ei tuntenut Lempiä juuri lainkaan.
Saanko kysyä, mistä kuulitte tarpeestani?
Naapurin Saara mainitsi. Lempi virnisti. Jos haluat, kysy mitä haluat. Tai minä kerron, niin päätät itse.
Aino kaatoi teetä Lempille, tarjosi Fazerin konvehtirasian ja istui vastapäätä.
Kerro vaan.
Lempi kertoi:
Olen syntynyt täällä Turussa. Vanhemmat olivat satamatyöläisiä. Kävin koulut ja menin itsekin satamaan töihin. Tapasin mieheni, sain kaksi poikaa. Mieheni kuoli jo viisikymppisenä. Pojat muuttivat opiskelujen jälkeen pohjoiseen. Sukulaisia en paljon näe. Minulla on neljä lastenlasta. Omat miniät suosivat heidän omia äitejään minua ei tarvittu. Nyt lapset on aikuisia, omillaan. Katselen pihalla muiden lapsia, kaipaan omaa roolia heidän elämässään. Saara keksi tämän “mummo tunniksi” -idean, joten tuli mieleen että ehkä tästä voisi olla iloa meille molemmille. Apurahaakaan en suuria pyydä. Mutta mieti rauhassa, Aino.
Aino nyökkäsi. Hän mietti pitkään vielä illalla äidin kuvaa vilkaisten.
Mitä sanoisit, äiti? Tuntuu oudolta, että heti kun keksin ratkaisun, se kävelee oven taakse…
Silti hän päätti. Aamulla ovi avattiin:
Lempi, sopii!
Niin alkoi heidän yhteistyönsä, kuten Lempi itse tapasi sanoa.
Me ollaan tässä kuin kaksi työtoveria. Sinä käyt töissä ja minä hoidan poikaa. Sinulla on turva, minulla pieni lisä eläke-euroihin.
Auttavatko pojat teitä koskaan?
Joskus, mutta en halua olla vaivaksi. Heillä omat perheet ja menot. Kyllä minä vielä pärjään.
Aluksi Aino seurasi varautuneena, mutta näki pian, miten Eemil kiintyi Lempiin heti.
Voi sinua tautista. Kokeillaan kylmän torjunaa. Inkivääriteetä ja satuja ne auttavat aina, kyllä äiti Lempi tietää!
Mutta meillä ei ole inkivääriä… Aino hätkähti.
Siksi toinkin. Eihän sinulla ole aikaa pikkuleivonnaisiin! Lempi hymyili.
Parissa kuukaudessa Eemil oppi lukemaan vasta viisivuotias! Eikä pelkästään: Lempi vei häntä shakkikerhoon ja uintiin uimahallille.
En olisi koskaan pystynyt tähän itse. Työt ja kaikki…
Älä kiitä minua, Aino. Otan sitten Lempi-mummon meidän perheelle myöhemmin, ole huoleti! Saara nauroi.
Aika meni nopeasti. Eemil kasvoi ja meni kouluun, eikä apua enää aina tarvittu, mutta Aino ja Lempi olivat jo läheisiä.
Olet jäänyt paikoillesi, Aino, totesi pian Juhani Koskinen.
Sinun matemaatikkotaustallasihan voisit päästä pitkälle. Mitä jos firma panostaisi uusiin opintoihin? Tarvitsen taitojasi muuallakin.
Uusi työtehtävä mullisti Ainon arjen. Vihdoin talous helpotti ja Eemil kasvoi. Elämä helpottui huomattavasti.
No hyvä, hyvä! Lempi ilahtui aidosti Ainon puolesta.
Heidän suhteensa oli jo lähempänä perhettä kuin työsuhdetta. Siksi Ainon huoli oli suuri, kun Lempi katosi jälkiä jättämättä.
Saara, minne hän voi olla mennyt? Ei soittanut, ei ilmoittanut…
Soititko sairaaloihin?
Kaikkialle soitin. Mutta läheisenä minulle ei tietoja annettu. Lapsilleen soitin, eivät tiedä enkä saanut apua.
Tilanne muuttui, kun selvisi, että Lempi oli onnettomuuden jälkeen sairaalassa ilman henkilöllisyyspapereita, eikä muistanut mitään.
Aino tapasi Lempin valkoisella sairaalapedillä, pieni ja hauras, sydäntä riipaisi.
Miksei teidän puhelimestanne vastattu? Olisin tullut heti!
Onnettomuus, muistikatkos. Kuka sinä olet? tiedusteli nuori lääkäri.
Tyttärensä! Missä ylilääkärin huone?
Pian Lempi sai uuden osaston ja Aino jäi hänen vierelleen.
Miten voit?
Kuka olet?
Olen Aino. Kyllä muisti palaa. Nyt vain lepoa.
Lempin pojat eivät tulleet edes sairaalaan. Jälleen Aino ajatteli äitiään: ihmiset ajattelevat vain itseään.
Lempin koti sai uuden asukkaan. Eemil siirtyi vastuunkantajaksi: lämmitti ruoat, piti seuraa, pelasi shakkia ja varmisti rauhallisen ympäristön.
Saako hän nyt jäädä meille pysyvästi? Eemil kysyi.
Tuntuu oikealta.
Puoli vuotta myöhemmin Lempin poika, Mika, ilmestyi. Aino oli kiireessä, sillä oli Eemilin syntymäpäivä. Hän kantoi kakkulaatikkoa, kun mies pysäytti hänet pihalla.
Sinä olet siis Aino?
Kyllä.
Olen Mika. Lempin poika.
Tietenkin, tervetuloa. Mutta sanon suoraan: en aio luopua hänestä. Hän on meillä nyt perheenä.
Ymmärrän… Voimmeko käydä vierailulla?
Totta kai hänhän on äitisi! Mutta älä ihmettele, jos hän ei enää muista sinua. Aika on tehnyt tehtävänsä.
Juhlat sujuivat Lempi sai isoimman kakkupalan.
Saako mummi nyt makeaa?
Saa! nauroi Eemil.
Tärkeintä on, että meillä on toisemme, Aino mietti katsoessaan pois ikkunasta.
Hän sulki oven perässään ja astui keittiöön:
Eemil, laita vedenkeitin päälle! Nyt juhlitaan meidän perhe yhdessä.
