14. helmikuuta
En tiedä, voiko tällaiseen koskaan tottua. Tänäänkin vastaanotollani oli lämmin, kirkkaat loistevalot heijastuivat valkoisista seinistä ja leijui se tuttu puhtauden ja desinfiointiaineen tuoksu sellainen hiljaisuus, joka tuntuu ennen diagnoosia aina raskaalta kuin Hangingon talvi. Pöydällä värisi pieni koiranpentu, jonka tassuun oli kiireellä kiedottu vanha kangas. Sen silmät olivat suuret ja surulliset, ilme kuin se ei ymmärtäisi, miksi maailma sattuu.
Vieressä seisoi hän, Rouva Tellervo. Pieni, hento nainen, päässään polkkahuivi solmittuna leuan alle, jalassaan vanha, vuosia nähnyt toppatakki. Sormet hän piteli toistensa lomassa aivan kuin anteeksi pyydellen, että oli olemassa. Tellervo oli minulle jo tuttu; viime aikoina hän oli tullut melkein joka ilta, milloin jonkun autoille jääneen koiran kanssa, milloin resuisen, nälkäisen, milloin taas rodun polttaman kulkukoiran kanssa.
Joka kerta Tellervo kuitenkin maksoi laskunsa, vaatimattomasti, ei koskaan ääneen ylpeillen, vaan hiljaa, hieman punastellen, ottaen rypistyneestä, vanhasta lompakosta muutaman euron, aivan kuin olisi pyytänyt anteeksi, että häiritsi.
Tänään en enää pystynyt pitämään kysymystäni sisällä. Kun hoidin pienen koiran haavan ja riisuin hanskani, kysyin ääni matalana mutta lämpimänä:
Rouva hyvä, älkää pahastuko mutta mistä te oikein saatte rahat näihin koiriin? Tiedän, että teilläkin on varmasti tiukkaa.
Tellervo räpytteli silmiään monta kertaa ja katsoi alas, hymyili vähän harmaa, väsynyt hymy:
On se vaikeaa mutta ei kuitenkaan niin vaikeaa kuin noille eläinraukoille.
Hiljaa hän riisui huivia vähän otsaltaan, ehkä jännityksestä, ja jatkoi sitten hitaasti, rauhallisella äänellä, jonka jokainen sana tuntui tulevan elämänmittaiselta matkalta:
Eläkkeeni on pieni. Sähköt, lääkkeet, polttopuut nekin on vaikea maksaa.
Mutta tiedättekö, mitä? Joka ilta, kun menen kerrostalosta ulos, ne odottavat. Katsovat minua niillä suurilla silmillään ihan kuin olisin niiden viimeinen toivo.
Tunsin, kuinka minuun sattui. Sanoin hiljaa:
Mutta miten te oikein jaksatte? Kulutkin nousevat, te tulette usein
Tellervo veti takkia tiukemmin ympärilleen, kuin suojatakseen itseään maailmalta:
En minä aina jaksakaan. Otan omasta pois.
Ja hän alkoi laskea sormillaan, yksinkertaisesti, arjesta filosofoimatta:
En osta itselle makkaraa. Syön perunaa, herneitä mitä sattuu olemaan. En uusia vaatteita, tämä takki on monta vuotta vanha mutta lämmittää kyllä. Joskus jätän lääkettä pois mutta älkää kertoko kenellekään.
Säikähdin:
Rouva, ettehän te Ei se käy
Hän pysäytti minut pienellä eleellä:
Tiedän. Mutta tiedättekö, minuun ei satu niin kuin noihin.
Katsahdin häneen toisin silmin. Nyt näin muutakin ikiaikaisen surun, tuskan, jonka elämä hioo ihmisestä osan itseään.
Oli minullakin poika, hän sanoi matalasti, ääni väristen. Kasvatin hänet niin hyvin kuin pystyin, mutta hän lähti pois liian aikaisin.
Kurkkua kuristi.
Sen jälkeen kotiin jäi vain hiljaisuus. Liian iso hiljaisuus.
Kun löysin ensimmäisen pienistä koirista asuntoni portailta sateesta viluisena ja märkä, otin sen syliin. Silloin koti heräsi taas eloon. Ei se pojan paikkaa täyttänyt, mutta antoi syyn nousta aamulla.
Katsoin koiranpentua ja sitten Tellervoa ja ymmärsin. Hän ei kantanut vastaanotolle vain eläimiä vaan tuomisinaan palan sieluaan. Illasta iltaan hän pelasti, mitä vielä voisi, etteivät maailman rauniot veisi häntä mukanaan.
Tiedättekö, mikä pelottaa eniten? hän kysyi ujosti. Ei köyhyys vaan se, että ihmiset eivät välitä. Kävelevät ohitse kuin ohittaisivat roskapussit. Ja jos minäkin ohitan tunnen itseni samanarvoiseksi kuin roskakin.
Hän vaikeni, lisäsi sitten hiljaa:
Siksi syön minä mieluummin vähemmän, kunhan voin tehdä jotakin hyvää.
Koko huoneeseen laskeutui painava hiljaisuus. Silmissäni poltteli, enkä muista milloin olisin ollut yhtä liikuttunut. Otin ilmoituslapun, kirjoitin jotain ja työnsin sen herkästi hänen eteensä:
Rouva Tellervo, tästä eteenpäin koirienne hoidot ovat minulta.
Tellervo jäätyi paikalleen:
Ei, ei teidän tarvitse
Kyllä tarvitsee. Tiedättekö miksi?
Hän nosti katseensa.
Koska te muistutitte minua, miksi ryhdyin eläinlääkäriksi.
Hän nosti kätensä suulle; silmät täyttyivät kyynelistä:
En minä mitään suurta tee
Hymyilin surullisesti:
Kyllä te teette. Maailmassa, jossa kaikki katsovat muualle, te pysähdytte.
Nostin pennun vällyihin ja silitin pikkuista:
Kaikki järjestyy, pikkuinen.
Käännyin vielä Tellervon puoleen:
Ja muistakaa, älkää jättäkää lääkkeitä. Keksitään kyllä keino.
Tellervo nyökkäsi, kyyneleet poskillaan. Ja kun näin hänen astelevan käytävässä pieni koira sylissään, mietin:
Pieni nainen. Pienellä eläkkeellä. Vaikealla elämällä.
Mutta sydämellä, jollaista harva kantaa.
Jos tämä tarina kosketti, jätä sydän ja kerro eteenpäin ehkä joku tänään tarvitsee muistutuksen, että hyvyyttä ei mitata rahalla, vaan sydämellä.
