Muistatko, Anni
Hän oli jo tottunut kurkistelemaan heidän ikkunaansa, koska he asuivat ensimmäisessä kerroksessa. Aluksi olisi tehnyt mieli päästä ylemmäs, mutta pian tottui. Eniten iloitsi mummo ei tarvitse kiivetä portaita. Lauantaisin Anni-Maria, Annin mummo, paistoi piirakoita, letut tai jotain muuta, mutta aina tuoksuvaa ja herkullista.
Leivonnaisen tuoksu karkasi ulos keittiön avoimesta ikkunasta ja kiusasi futista pelaavia poikia pihalla. Samuli tuli tutuksi kurkkimaan ikkunasta, mutta ei keittiöstä vaan kiersi talon toiselle puolelle, nosti pihan risukosta vanhan juomatölkin ja kurkisti Annin ikkunaankin. Anni tiesi jo, milloin Samuli saapuisi, ja juoksi ovelle kuullessaan hänen kiipeilevän.
Mä tuon kohta karjalanpiirakat, mummo on leiponut. Annin vaaleaan ponytailiin sidottu pinkki rusetti irtosi ja heilui hänen kiirehtivissä askelissaan.
Hyvää, Samuli söi piirakkaa maiskutellen ja kurkisti samalla ikkunasta sisään. Teitkö suomenkielisen läksyn? kysyi hän.
Joo, on jo tehty.
Saanko kopioida?
Anni ojensi vihon reippaasti. Muista tuoda se huomenna ennen tuntia, haluan sen takaisin.
Samuli pärjäsi koulussa ihan hyvin, mutta kuten moni poika, oli vähän laiskalla, vaikka älyä riitti. Matikka sujui mutta pihan pallopelit söivät aikaa läksyiltä. 90-luvulla ei vielä ollut kännykkäarmeijaa, lapset juoksivat ulkona pimeään asti eikä kukaan halunnut kotiin.
Kasilla Samuli kantoi ensimmäistä kertaa Annin reppua heilutti sitä ja kertoi uudesta elokuvasta. Ysillä pieni, ruskeasilmäinen Sari kaikkien poikien yhteisellä päätöksellä julistettiin koulun kauneimmaksi tytöksi. Samuli sairastui silmät naulittu Sarin perään, pyöri siinä, seurasi kotiin asti. Anni ajatteli, kyllä se menee ohi. Nyt hän saatteli Samulia kotiin, tai odotteli ikkunassa kun Samuli kolkuttaa ja pyytää Anni, saako kopioida!
Sari osasi pitää pojat sopivalla etäisyydellä mutta kiinnitti heihin tukevasti. Samuli poukkoili Sarin ja Annin välillä Sari milloin lämpeni, milloin kylmeni, mutta Anni oli aina odottamassa.
Samuli kurkisti yhä ikkunasta, kun Anni asetti teekuppia höyryämään ikkunalaudalle, nappasi keksin, jos ei ollut piirakkaa.
Kuulitko, Suomi hävisi pelin. hän kertoi ja tarkoitti futista. Anni tiesi, koska seurasi Samulia futiksesta elokuviin ja urheilu-uutisiin, jopa kauhuleffoja, vaikka paleli pelosta. Silti pystyi aina puhumaan Samulin kanssa kaikesta, jopa siitä elokuvasta.
Anni oli Samulille se kaveri, joka aina auttoi ja jonka puoleen voi kääntyä milloin vain kun piti kopioida läksyt, kun piti purkaa sydäntä, kun tarvitsi ymmärrystä. Sari taas Sari oli Samulille ihailemisen kohde mietti, haaveili, kärsi, jopa valitti Annille, kuinka Joonas saattoi Sarin kotiin.
Lukion jälkeen kaikki kolme päätyivät eri kaupungin yliopistoihin. Samuli ei enää juossut Annin luokse kopioimaan, vaan seurasi Saria. Anniin hän törmäsi enää harvoin, vanhasta muistista joskus käytiin yhdessä katsomassa leffoja, Samuli höpötti tauotta kaiken matkaa, koska piti purkaa ajatuksia.
Samuli, lauantaina on mun synttärit. Tuutko? Anni katsoi harmailla silmillään, toiveikkaana.
Samuli mietti. Lauantaina? No, miksei voisin tulla. Ketä muita?
Vanhemmat, mummo, Veera ja Ville, Oona tunnet kyllä, meidän porukka.
Selvä, sovitaan niin, mä poikkean.
Lauantaina Samuli ei tullut. Hän ilmestyi viikkoa myöhemmin, surullisena ja tullut poloinen. Samuli, mikä sul on? Oot ihan allapäin.
Hän valitti, että Sari lähtenyt työharjoitteluun ja ei ollut edes ilmoittanut. Anni lohdutti (vaikka se oli kova paikka). Olin odottanut sinua lauantaina, hän sanoi.
Mitä lauantaina?
Mulla oli syntymäpäivä
Aijaa, Samuli löi itseään otsaan, Anni, mä unohdin! Et kai pahastu…
En tietenkään, käy kaikille.
Samuli meni ikkunalle. Muistatko, kun kesällä annoit mulle piirakoita? Siinä ikkunan alla oli se tölkki, seisoin sillä, ja ikkunalaudalla valmiina teet ja hillo.
Anni hymyili, muisto lämmitti sydäntä, oli mukavaa, että Samuli muisti. He rupattelivat huolettomasti ja palasivat pihaporukan, koulukavereiden ja yhden skipatun tunteja koskevien muistojen pariin kun opettaja nappasi heidät puistosta ja patisti takaisin historian tunnille.
Viidennellä vuosikurssilla Samuli lenteli onnesta Sari suostui hänen kosintaan. Hän toi uutisen Annille. Anni piti pintansa pureskeli huultaan, ettei alkaisi itkeä. Kuunteli, edelleen kaverina, jolle saattoi kertoa kaiken.
Hän itki kuukauden tyynyynsä ja sätti itsensä, kun ei vuosien aikana tunnustanut rakkautta.
Sitten Samuli tuli taas. Mummo ja vanhemmat olivat kyläilemässä. Asunnossa oli poikkeuksellisen hiljaista. Anni, kääriytyneenä vanhaan villapeittoon, katsoi telkkaria. Ensin ei uskonut kuulevansa Samulin ääntä ovella.
Avaa oven, näkee Samulin alakuloisen, katseen harhailevan, hartiat seinää vasten. Mikä sul on? Anni säikähti.
He istuivat Annin huoneessa. Samuli näytti melkein itkevän. Samuli, rakas, kerro mikä on.
Hän… hän… ei tule häitä… Sari sanoi rakastavansa toista. Anni ei ollut koskaan nähnyt Samulia niin murskana. Hän lähestyi, kädet Samulin olkapäillä: Samuli, rauhoitu, kaikki voi järjestyä, ehkä vielä…
Ei, ei mikään järjesty, Sari sanoi ja haki takaisin paperit, Samulin silmissä kimmelsi kyyneleet. Hän painoi päänsä Annin polviin, valui sohvalta, rämpi Annin hameen reunaan: Ei käy, Anni, ei käy…
Samuli, rakas, rauhoitu. Keitän sulle piparminttuteetä… muistatko, miten join teetä ikkunalaudalla kanssasi?
Muistan, Anni, muistan. Sä oot ainoa joka ymmärtää, sä oot hyvä, hän suuteli Annin polvia, ensin epävarmana, sitten entistä kiivaammin, kuin purkaakseen kaiken tuskan suudelmien kautta. Nousi, kietoi kädet Annin vyötärölle, suukotti kasvoja, kaulaa, mumisi jotain.
Samuli, lopeta. Mitä nyt…
Anni… Anni…
Samuli, rakas, mä rakastan sua! Oon aina rakastanut, kuudennesta luokasta asti, mun kultaseni…
Hän lähti yli puolenyön, katse syyllisenä vältellen, yritti olla katsomatta Anniin. Nähdään, mä tuun…
Jään odottamaan, Anni katsoi perään, kunnes ulko-ovi sulkeutui.
Samuli ei tullut, kuin sitä iltaa ei olisi ollutkaan. Anni itsekin alkoi epäillä, että ilta oli pelkkä uni. Pian Samuli valmistui ja muutti Lappiin.
Nyt täytyy tehdä jotain! isä mutisi närkästyen. Voisihan hänen vanhemmilleen mennä sanomaan sanasen.
Ymmärrät kai, ettei hän halua! Hän on hermoilla, se voi vahingoittaa lasta, äiti vastasi. Samuli tietää raskaudesta, Anni kertoi sen. Hän käyttäytyi kuin vieras… ehkä lähti Lapista tarkoituksella…
Ei, ei tämä voi jäädä näin isä tuskasteli.
Mummo yritti unohtaa ja kutoa, joskus pyyhki kyyneleen. Harmitti, että viisas, kiltti lapsenlapsi joutui tällaiseen.
Tyttären synnyttyä Anni löysi Samulin työpuhelimen (vonkasi kurssikaverilta) ja soitti, sanoen vain yhden lauseen: Samuli, meille syntyi tytär. Nimesin hänet Sannaksi.
Samuli sanoi jotain sekavaa, kuului vain Onneksi olkoon.
Kun Sanna täytti puolitoista vuotta, vanhemmat kertoivat, että vihdoin asuntolaina oli maksettu ja he muuttavat uuteen kotiin mummon kanssa. Kaksio, niin kuin ennenkin, mutta toisessa kaupunginosassa. Me tullaan vuorotellen auttamaan sinua, vakuutti äiti.
Anni itki.
Ei nyt itkua. Mä otan Sannan hoitoon vaikka päivittäin, kun teet etätöitä…
Mä vaan tykkään kun kaikki on yhdessä, myönsi Anni.
Tyttö, elämä jatkuu, sun pitää järjestää elämäsi, helpompi kun asut yksin, äiti rauhoitteli.
Viime aikoina Anni kuuli vanhemmilta, mummolta ja kavereilta, että pitäisi järjestää elämänsä nuori nainen… ja että lapsenkin kanssa voi löytää puolison.
Viikossa kaksio jäi kokonaan Annin käyttöön. Pieni Sanna kikatti ja yritti kävellä onnistui vaikka usein tipahti pehmeälle pepulle, nousi ja kurkotti käsillään äitiä kohti. Anni nappasi ja halasi; he nauroivat yhdessä.
Samuli ilmestyi yllättäen. Niin hän tuli ennenkin kuten silloin, kun häät peruuntuivat.
Anni luuli, että isä tuli, oli luvannut käydä. Mutta ovella seisoi Samuli, sylissään valtava leluauto punainen paloauto.
Moi! Oletko yksin? Häiritseekö? Voinko tulla?
Samuli oli aikuisempi, laihtunut, kasvonpiirteet terävöityneet.
Tule vaan.
Tässä, hän laski paloauton lattialle.
Lapsi alkoi itkeä, Anni kävi hakemassa Sannan: Tässä on mun tytär, hän viittasi leluun.
Samuli löi itseään otsaan: Anteeksi…
Ota se paloauto pois, anna jollekin muulle, Anni tokaisi.
Samuli riisui takin, meni keittiöön. Kaikki on kuin ennen, mikään ei muuttunut. Saatko edes tarjoilla teetä?
Anni laittoi veden kiehumaan; ei päästänyt tytärtä irti. Samuli oli epävarma, ei löytänyt keskustelun lankaa.
Hän katseli Anniin: vaaleat hiukset auki, pitkä mekko nilkkoihin asti, lapsi sylissä. Olet kuin suomalaisten madonna, hän mutisi tuijottaen.
Anni ei vastannut.
Mummosi leipoi aina hyviä piirakoita. Muistatko kun istuttiin ikkunalaudalla teetä juoden? Ja kun mummo kasteli kukkia ja roiski vedet ulos, ja mä seisoin juuri ikkunan alla, eikä hän nähnyt, Samuli yritti hymyillä. Mutta muistatko, Anni
En muista, Anni vastasi, rennosti, melkein välinpitämättömästi. Samuli hiljeni. Annin vastaus ei ollut kosto siitä, että Samuli luuli Annilla olevan poika eikä tyttö, vaan se tuli suoraan sydämestä. Hän oli oikeasti alkanut unohtaa heidän vanhat kohtaamiset. Nyt Annilla oli tytär, jolle antoi kaiken aikansa iloitsi, ihaili, seurasi ensimmäisiä sanoja, yritti muistaa mitä Sanna selittää, katsoi miten hän nukkuu, miten leikkii
Nyt juo tee, mun pitää keittää puuroa Sannalle.
Ensimmäistä kertaa Samuli tajusi, että tässä kodissa häntä ei odoteta. Hän nousi, veti takin päälle. No, ehkä toiste. Lähden, sulle ei ole aikaa. Hän seisoi hetken odottaen; toivoen että Anni pysäyttää. Ei pysäyttänyt.
Sulki oven, Anni sanoi hiljaa: Toista kertaa ei tule. Täällä ei enää tarjoilla teetä. Eikä kahvia.
Palasi tyttärensä luo, nappasi syliin, suukotti ja ryhtyi puuroa keittämään.
