Niinpä en oikeastaan muista isääni lainkaan. Kaiken tiedän äitini tarinoista: ennen minun ilmestymistäni oli kuulemma kaikki mallillaan. Isäni oli tukena ja auttoi äitiä parhaansa mukaan. Mutta hän viihtyi meidän seurassa vain alle vuoden verran heti kun synnyin, isäni katosi kuin pieru Saharaan. Silloin puhelimet eivät olleet vielä joka mummon taskussa, joten äitini ei tiennyt mistä isää olisi kannattanut etsiä. Työpaikaltakaan ei löytynyt apua kukaan ei ollut nähnyt miestä. Äiti-parka oli aika pulassa.
Hän sai töitä, ja koska ei ollut ketään kenelle minut olisi voinut jättää, olin mukana kaikkialla kuin peräpukama. Muistan elävästi, miten kylmä oli huoneessa, jossa äiti teki töitään ei ollut lattialämmitystä eikä vilttiä tarjolla, joten sairastelin vähän väliä. Myöhemmin pääsin päiväkotiin, ja äiti vaihtoi siivoojan hommiin.
Rahaa ei ollut liikaa, mutta näin aina kuinka kovasti äiti uurasti. Hän teki kaiken minun vuokseni isän tempun jälkeen hän päätti, että minun elämäni on hänelle tärkein. Kävin koulut ja yliopiston, löysin työpaikan, ja nykyään tuen äitiäni parhaani mukaan. Teen kaikkeni, jotta äiti ei hermoilisi turhia. Näiden vuosien aikana isästä ei ole kuulunut pihaustakaan. Ei ole kysynyt minun elämästäni sanaakaan.
Kunnes eräänä päivänä ovella koputettiin. Äiti meni avaamaan, ja kuulin miehen äänen. Astuin eteiseen ja siellä seisoi vanha ukko keppeineen. Äiti kääntyi minuun päin ja sanoi, että siinä olisi isäni.
Mies itki ja pyysi anteeksi nuoruuden höperyys, kuulemma. Vastuu pelotti, ja hän halusi juosta karkuun arkilta. Hän oli asunut koko ajan kaupungissa, mutta uuden perheen kanssa nainen ja pikkasen minua nuorempi tytär. Vaan aika teki tehtävänsä: isä alkoi ryypätä, ja kakkosvaimo heitti pihalle. Vanhoilla päivillä ei ollut enää ketään tyttökään ei päästänyt takaisin kotiin. Viimeinen toivo olisi minun ja äitini kohdalla. Enkä oikein tiedä mitä tehdä.
Toisaalta onhan hän isäni, ja olen odottanut häntä kauan. Toisaalta hän vain jätti meidät ja ilmestyi takaisin kun häntä tarvittiin. Eniten minua surettaa kuitenkin äiti: en halua että hänen tarvitsee murehtia yhtään enempää. Äiti on pistänyt elämänsä ja terveytensä likoon, ja oppinut pärjäämään, ja sitten ilmestyy tämä ukko oven taakse. Sanoin, että tarvitsee miettiä tätä. Äiti vain huokasi ja totesi: päätös on minun.
Tervetuloa Suomeen, perhekriisit menee kahvilla ja pullalla paitsi silloin kun isä on kadoksissa.
