Kun kihlattuni Sanni jätti minut ja vastasyntyneet kolmoset, arki tuntui romahtavan. Hymyni hiipui ja toivo katosi, mutta kasasin silti itseni ja yhdeksän vuotta myöhemmin, uudenvuodenaattona, menneisyys palasi koputtamaan ovellemme.
Sanotaan, että isäksi tuleminen muuttaa ihmisen. Mutta kukaan ei varoittanut, että kaikki voisi alkaa kahvinkeittimen alta löytyneestä lapusta ja päättyä iltaan, jolloin nuorin tyttäreni kuiskaa: “Isi, meillä on edelleen sinut.”
Olin 26-vuotias, juuri irtautunut huoletoman nuoruuden parista. Minulla oli työ josta en varsinaisesti pitänyt, kierrätyksestä saatu pinnasänky jo valmiina lastenhuoneessa ja nainen, jonka uskoin olevan vierelläni loppuelämäni.
Sanni oli enemmän kuin kihlattuni hän oli kotini. Tapasimme yliopistossa, rakastuimme nopeasti ja rakensimme elämää yömyöhään käytyjen keskustelujen ja kotikutoisten vitsien varaan. Kun tein raskaustestin ja selvisi, että meille oli tulossa kolmoset, pelkäsin, mutten hetkeäkään yksin kuvittelin, että yhdessä selviäisimme. Että tämä oli todellista rakkautta, alku yhteiselle elämälle. Mutta “ikuisuutemme” kesti vain kuusi viikkoa.
Yhtenä aamuna Sanni suikkasi minulle pusun otsalle ja lähti “töihin”. Hän ei palannut enää koskaan. Alussa luulin, että hänelle oli sattunut jotain. Soittelin hänelle paniikissa. Vastaaja. Sitten vain hiljaisuus. Hänen työpaikallaan sanottiin, ettei hän tullut ollenkaan töihin sinä päivänä. Silloin pelko muuttui kauhuksi. Löysin kahvinkeittimen alta taitellun lapun. Ei nimeäni, ei selityksiä. Vain lyhyesti: “Ethän etsi minua.”
Noin vain hän oli poissa.
Poliisi etsi Sannia viikkojen ajan. Mitään ei löytynyt. Auto oli kadonnut hänen mukanaan. Ei korttiostoja, ei puhelinsoittoja. Sanni tuntui kadonneen maan päältä. Kai sisimmässäni tiesin jo totuuden. Suru levisi minuun hitaasti, mutta romahdukselle ei ollut aikaa kolmen tyttäreni piti saada syli ja turva.
Vanhempani muuttivat saman tien luokseni. “Me hoidetaan yövuoro, pojani”, totesi isä. “Sinä lepäät. Näin me kaikki kestämme tämän.” Me pärjäsimme hädin tuskin, mutta kuitenkin. Äiti ei voinut antaa Sannille koskaan anteeksi: “Kuinka äiti voi jättää kuuden viikon ikäiset vauvansa?” hän toisteli usein, katkeruus äänessään.
Vuodet vyöryivät ohi sumuisina. Maija kasvoi uteliaaksi ja suorapuheiseksi. Viena oli herkempi, mutta sisältä täyttä terästä. Lempi, hiljaisin, syliytyi minuun aina kuin hakien kiinnekohtaa elämäänsä. Heistä kolmesta muodostui minun maailmani.
Yritin deittailla, mutta naiset kaikkoivat heti kun kuulivat, että minulla on kolme lasta. Jossain vaiheessa luovutin ja päätin, että isyys on aivan tarpeeksi.
Lähes tasan yhdeksän vuotta myöhemmin, uudenvuodenaattona, naurun ja kanelipullien keskellä, joku kolkutti ovea. Kuvittelin naapurin unohtaneen avaimensa. Kun avasin oven, aika pysähtyi.
Sanni seisoi kynnyksellä, hiutaleet sulivat takilla. Hän näytti vanhemmalta, mutta oli ehdoitta hän. Suljin oven ja menin ulos. “Mitä ihmettä olet täällä tekemässä?” tiuskaisin. “Halusin puhua, Ville”, hän vastasi epävarmasti. “Ja nähdä tytöt.” “Yhdeksän vuoden jälkeen?” sain hädin tuskin sanottua. “Luulitko todella, että voisit vain ilmestyä ja tulla taas osaksi meidän elämää?”
“Olen ollut Suomessa jo kaksi vuotta”, Sanni jatkoi, ääni täristen. “Olen miettinyt tätä satoja kertoja, mutten tiennyt mistä aloittaa tai miten löytää sinut.” “Etkö tiennyt, vai etkö yrittänyt?” kysyin vihaisesti. “Jätit lapun kahvinkeittimen alle. Ei yhtään soittoa, ei hyvästejä, ei selityksiä.” Sanni vetäisi takkia tiukemmin ympärilleen. “Säikähdin Lapset itki, en jaksanut enää imettää, kaikki ahdisti. Tuntui että seinät kaatuivat enkä saanut apua.”
“Joten jätit vastasyntyneet”, sanoin. “Hävisit, kun minä yhä opettelin selviytymään kolmen vauvan kanssa, nukuttuani vain pari tuntia yössä?”
“Oli eräs mies”, hän lopulta sanoi. “Mutta ei sillä lailla, Ville. Hänen nimensä oli Markku, hän työskenteli Meilahden sairaalassa. Näki miten poikki olin. Eräänä yönä purin sydäntäni hänelle, ja hän ehdotti, että karkaisin. Tuntui että hukun ja tartuin siihen tilaisuuteen.”
Olin aivan hiljaa.
“En rakastanut häntä. Olin vain umpikujassa. Hän auttoi minut ulkomaille ensin Tukholmaan, sitten Saksaan. Minulla ei ollut edes passia ennen sitä Markku järjesti kaiken. Ajattelin saavani hengittää taas, mutta vaihdoin yhden vankilan toiseen. Markku muuttui omistushaluiseksi ja julmaksi. Yhteys teihin oli kielletty.”
“Seitsemän vuotta meni siihen?” en voinut uskoa. “Kyllä”, hän kuiskasi. “Pääsin karkuun vasta kun tulimme Helsinkiin hakemaan uutta viisumia. Nyt asun Oulussa, teen kahvilassa iltatöitä ja yritän säästää rahaa, jotta voisin yrittää paikkailla mennyttä.”
“Ei tätä oi vain korjata, Sanni”, sanoin. “Et sinä saa päättää, milloin vanhat haavat umpeutuvat.” Sanni vaikea ääni puraisi: “Ne ovat tyttäriäni, Ville. Kannoin heidät.” “Minä kasvatin heidät joka hampurilainen, joka painajainen, joka haava ja kasvukipuilu. Et ollut läsnä. Olet meille vieras, Sanni.”
Samassa hänen ilmeensä muuttui viileäksi. “Ehkä jätetään tämä oikeuden päätettäväksi.” Ja aivan kuten vuosia aiemminkin, hän kääntyi ja katosi talviyöhön, kuin olisi harjaantunut lähtemään kulissien takaa.
Viikko myöhemmin tuli kirje käräjäoikeudelta. Sanni haki yhteishuoltajuutta, perustellen sitä “löytyneellä henkisellä tasapainolla”. Istutin tytöt pöydän ääreen ja kerroin kaiken. He suhtautuivat varauksella. Lempi kysyi: “Tarkoittaako tämä meidän äitiä?”, Maija halusi tietää aikooko äiti oikeasti nähdä heitä. Lupasin että olen heidän tukena koko ajan.
Tapasimme pienessä kahvilassa. Sanni oli jo paikalla, jännittynyt ja yritti turhaan hymyillä lämmintä. Tytöt istuivat turvallisesti vieressäni, kääreiset kaakaomukit käsissään. Sanni kyseli koulusta, harrastuksista, turhanpäiväistä. Viena kuitenkin pysäytti keskustelun kysymällä suoraan: “Miksi jätit meidät?”
Sanni syytti ahdistusta ja sitä, ettei ollut valmis. “Ja nyt sitten oletko valmis?” Maija tivasi. “Me ollaan pärjätty ihan hyvin ilmankin sua”, lisäsi Lempi hiljaa. Hän oli Sannille kuin ventovieras. Lopulta tytöt suostuivat näkemään Sannia uudestaan mutta vain minun läsnäollessa.
Kaksi viikkoa myöhemmin käräjäoikeus hylkäsi Sannin hakemuksen. Sain pitää yksinhuoltajuuteni ja Sanni määrättiin maksamaan elatusapu takautuvasti. Kun Sanni näki vaaditun summan, hän kalpeni. Hänellä olisi viikonloppu aikaa viettää tyttöjen kanssa manikyyripäivä Helsingissä.
Sen sijaan sain viestin: “Tämä oli virhe, Ville. Kerro tytöille että rakastan heitä, mutta niiden on parempi olla ilman minua.”
Luettuani viestin kahdesti poistin sen. Kun kerroin tytöille, kukaan ei itkenyt. “Ei se haittaa, isi”, hymyili Maija. “Meillä on sut, ja se on paljon parempi.” Silloin murtui jokin muuri sisälläni, ja suljin tytöt syliini niin tiukasti kuin uskalsin.
“Mutta sehän tarkoittaa, että sä oot meille velkaa manikyyripäivän”, vitsaili Viena.
Sinä viikonloppuna, kun vein heidät lempparikynsistudioonsa ja heitä hemmoteltiin kuin kuninkaallisia, julkistin seuraavan uutisen: me lähdettäisiin Linnanmäelle! Auto täyttyi kiljahduksista ja innokkaista suunnitelmista. Ajoimme koko yön, ja perillä katselin heitä uudenlaisin silmin ihailu rinnassa poltellen.
Sinä iltana, ilotulitusten jälkeen, ajattelin vain yhtä asiaa. Sanni lähti mutta lähtiessään hän antoi minulle mahdollisuuden kasvattaa kolme upeaa tytärtä. He tietävät nyt, mitä rakkaus oikeasti on: se ei ole täydellistä, mutta se ei katoa koskaan.
