Monimutkainen onni
Siis, tarkoitatko, että me eroamme, Jari? Tuo ei voi olla totta!
Anni katsoi miestään eivätkä sanat tuntuneet todellisilta. Ero? He olivat olleet yhdessä melkein kaksikymmentäviisi vuotta! Kahden viikon päästä olisi pitänyt juhlia hopeahääpäivää Tai siis, pitänyt. Kutsut oli jo lähetetty Kaikki tulevat, koko suku. Ystävät eivät lakkaa soittelemasta ja kyselemästä lahjoista Joku kuten hänen paras ystävänsä, Aila oli jo lähettänyt lahjankin. Harmi vain, ettei hän pääse paikalle raskautensa vuoksi. Olkoon rauhassa kotona Oulussa, kun on jo kuudennella kuulla. He tapaavat myöhemmin. Loppujen lopuksi juuri Aila oli saanut Annin ja Jarin kohtaamaan vuosien takainen opiskeluaikainen järjestely. Hääpäivänäkin Aila huudahti mallikkaasti huivia heilutellen: Kylläpäs on makeaa! ja piiloutui morsiuskimpun taakse, jonka Anni lahjoitti suoraan hänelle.
En ymmärrä, miksi sun Arttu viivyttelee? Tällaisen naisen antaa mennä mukaansa!
Eipä se mihinkään pääse. Kaikella on aikansa, Ansku. Kypsyy, hedelmä kasvaa, sanoi Aila laittaessaan Annin hiuksia kuntoon. Ja jos päädyt ottamaan vihreän hedelmän, niin ei siinä hyvä lopulta käy. Erossa viimeistään parin vuoden päästä ja sitten kaikki hulluttelu jakaa lapset, tavarat Parempi odottaa sadonkorjuuseen asti!
Kuules, Aila kahdessa vuodessa ehtii tapahtua vaikka mitä! Anni nauroi kyyneleet silmissä katsellen, miten ystävä räpäytti ripsiään ja huulipuna heilui.
Mä en osaa elää puolittain. Jos jotain tehdään, tehdään se kunnolla!
Ja lapset? Haluatko heti kaksoset, eikä yhtä?
Totta kai! Haluan kaikki heti. Nimittäin molempien suvuista löytyy kaksosia. Helpompaa olla äiti kahdelle kuin yhdelle, usko vaan.
Miten niin helpompaa?
Luontainen, terve kilpailu pelisäännöt kunniaan. Ja sitten on seuraa aina leikkeihin. Ja äitikunniakin, koska kasvatat kerralla kaksi! Tarvitseeko luetella lisää syitä?
Älä, hyvänen aika! Anni nauroi, mutta oli aina uskonut, että Aila saa mitä haluaa.
Juuri niin kävikin mutta koska kohtalo tykkää leikistä, Aila saikin kerralla kolmoset. Universumilla oli ehkä enemmän huumorintajua kuin Ailalla itsellään.
Aila selvisi hienosti. Jarin suku osasi arvostaa häntä: reilu, rauhallinen ja aina valmis auttamaan. Usein auttamisen muodossa Aila järkkäsi miehelleen tekemistä, vaikka tämä suhtautui epäilevästi kaiken maailman avunantorooliin.
Tulee aika, kun me tarvitaan apua. Jos ei auta, jäädään tyhjän päälle. Haluaako Jussi illalla paistettua perunaa ja sieniä? Sitten mars auttamaan äidille uuden kirjahyllyn kokoamisessa. Saat palkaksi hyvän mielen ja kotiinkuljetuksen.
Niinpä, kun Aila tarvitsi apua pienten lasten kanssa, molemmat isoäidit ja edesmenneen isän tilalla yksi isoisä olivat valmiina auttamaan. Lapset selvisivät riskeistään, ja Aila päätti vielä jatkaa opintojaan.
Et kai oo järjiltäsi, Aila? Milloin pääset muka mitään tekemään? Anni oli järkyttynyt.
Kuka hullu antaa huonon arvosanan kolmen lapsen äidille? Ja mites muuten, pysyy aivot virkeinä, ei sammaloidu! Paperit taskuun ja sitten on enemmän vaihtoehtoja. Nyt menen töihin kokemuksen vuoksi, palkka riittää lastenhoitajaan jos tarvis, mutta mummot riittää vielä!
Anni ihmetteli. Kuinka joku nainen voi ehtiä kaikkea? Hän itse oli arka päättämään, jo päiväkodin sukkahousujen väri oli aikanaan iso kysymys.
Mutta Ansku kun sinä päätät jotain, teet sen täydellä sydämellä. Niin paitsi minä, joka aina poukkoilen! Sinä olet varma, minä seikkailija, lohdutti Aila.
Turvallinen. Niinkö? No, Jari taisi päättää olla ilman turvaa! Mutta miksi? Ei lastensaanti onnistunut, mutta he olivat hyväksyneet sen jo vuosia sitten. Anni teki vapaaehtoistyötä lastenkodissa, ja hän ymmärsi, ettei voisi omia tunteitaan peilata tuntemattomaan lapseen. Hän pelkäsi, ettei osaisi rakastaa tätä oikein.
Et ole vain vielä tavannut omaa lastasi, sanoi lastenkodin johtaja Tuula Lahtinen, kun Anni katseli kaihoisasti joulukemussa hyöriviä lapsia. Kun löydät omasi, sä et enää epäröi.
Mutta mitä jos sellaista ei ole? Jos mulle ei ole äidin paikkaa?
Sitten ei ole. On parempi olla rehellinen itselleen. Väärä päätös tekee vain lisää surua kahdelle lapselle ja sinulle.
Katso vaikka Arttua, kaks kertaa palautettiin, jatkoi Tuula nopeasti.
Jumalan tähden, miten se on mahdollista? Kuinka pieni voikaan olla niin yksin
Jokaisella on erilaiset voimat ja mahdollisuudet. Ensimmäisessä perheessä tuli oma lapsi, toinen perhe ei jaksanut ison lapsikatraan kanssa.
Keskustelu pudotti Annin pimeän ajatuksen kuiluun. Ailan kysymys osui suoraan asiaan:
Oletko varma, että sinussa riittää sitä oikeanlaista rakkautta? Jos et, niin älä ryhdy siihen. Mieti, mikä motiivisi on. Jos se on vain sääli, etsi toinen tapa auttaa. Haluatko olla yksi niistä, jotka jättävät?
Anni päätti, ettei ryhdy äidiksi. Lastenkotia hän auttoi etänä. Mutta Artun tarina jäi sydämeen muistuttamaan, että elämässä täytyy olla varovainen, ettei tee toiselle pahaa.
Anni halasi itseään. Oli kylmä. Suomen syksy painoi harmaan sumun lailla, vaikka patterit jo lämminivät. Nyt pitäisi kai auttaa Jaria pakkaamaan tavarat? Mitkä? Lämpimiäkin Suomessa lämmin kausi ei kestä. Miten paljon pidemmälle olisi äidin luona Kuopiossa, missä syksykin oli lempeämpi… Yhtäkkiä Anni ymmärsi, kuinka kauheasti hän kaipasi omaa äitiään, yhteisiä vuoristojan reissuja, hiljaisuutta mutta äitikään ei enää ollut, kuten ei menneisyydestä Jariakaan.
Vapaus Ei Annille ollut tarve vapaudelle. Hän halusi miehensä takaisin: aamiaiskahvit, yölliset puhelut, ex tempore teatterikäynnit, jotka olivat heidän arkensa onni. Jari saattoi soittaa keskellä päivää:
No Ansku, mitä teet?
Kauhea kiire, just nyt haastattelut ja pankki
Miten olisi, että skipattais? Mennään metsään kävelylle?
Ja Anni jätti kaiken, puolen tunnin päästä he astelivat hiljaisessa metsässä. Oli hyvä olla
Nyt kaikki hyvä oli menneisyydessä, pelkkä muisto. Ja Jari? Hänellä olisi uusi perhe, nainen odottamassa lasta Oliko lapsi ratkaiseva tekijä, vai heidän avioliittonsa pettymys koko matkaltaan? Jos jälkimmäinen, Anni koki olevansa arvoton. Jos ei osannut tehdä miestä onnelliseksi
Anni seisoi keittiön ikkunassa, painautui lämpöpatteriin ja yritti pakottaa itsensä toimimaan, mutta ei kyennyt. Hän kuunteli, kuinka Jari liikkui asunnossa, avasi laatikoita. Häntä tärisytti niin, että ruukkukasvi, jonka Aila oli aikoinaan tuonut, meinasi pudota ikkunalaudalta. Kun ovi viimein kolahti, Anni puristi sormillaan laataa, antoi ruukkukukan pudota ja päästi huudon.
Se ei helpottanut. Musta multasotku lattialla herätti vain konkreettiseen todellisuuteen. Kaikki oli nyt mustaa, valo oli sammunut, Jari sulkenut oven lopullisesti. Tästä eteenpäin mentäisiin haparoiden, ilman kiintopisteitä
Paitsi yksi.
Anni repäisi itsensä irti patterista, asteli paljasjaloin sirpaleiden yli välittämättä kivusta, ja nosti laturista puhelimen.
Aiila
Se oli enemmänkin villipetoa muistuttava ulvahdus.
Jari meni?
Joo
Selvä! Nähdään huomenna.
Ootko järjissäsi! Et varmasti tule! Aila, kiltti. Jos sulle, lapselle, sattuisi jotain, en antaisi itselleni ikinä anteeksi Odota Tiesitkö?
Aavistin. Viime kerralla, kun kävitte, Jari ei katsonut silmiin.
Aila… En halua elää. Kaikki meni, elämä romuna. Mitä tehdään?
Osta itsellesi mekko!
Mitä ihmettä? Anni meinasi pudottaa puhelimen.
Osta se mekko, johon rahat säästit. Mene ja tee se. Sitten soittele mulle. Älä jää kotiin murehtimaan! Sen jälkeen hypätään junaan ja tullaan kävelylle tänne. Kaikki järjestyy. Älä anna raskaana olevan naisen hermostua soittele kohta!
Aila sulki, Anni jäi tuijottamaan puhelinta. Mitä nyt?
Vastaus tuli itsestään. Anni käveli peilin eteen. Siinä hän oli, kaikki vuodet kasvoissa. Ei enää nuori, mutta ei valmis hautaan. Ilo, energia voivat vielä palata! Jos Jari odotti hänen luhistuvan, hän oli väärässä.
Anni haroi hiuksia, pyyhki kyyneliä, suoristautui ja päätti: liikkeelle.
Nopea viesti, muutama puhelu juhlat peruttu, ravintola myös. Valmis!
Sitten tarvitsi vain harjan!
Unohtaen, että omisti kaksi pölynimuria, Anni järjesteli keittiössä, heitti roskiin multakasan ja sirpaleet. Mekko istui niin hyvin, että tuntui kuin se olisi ommeltu hänelle: kirkkaanpunainen, erilainen kuin hänen tavalliset hillityt sävynsä.
Mekko toi Annille iloa, ja peilistä katsoi nainen, joka oli viuhtonut läpi myrskyn eikä murtunut. Jonkinlainen toivo nousee, kun ymmärtää, että ehkä tajusi, miksi Jari lähti. Ystävästä ei ole helppo luopua. Mutta nyt oli aloitettava uusi.
Menomatka oli mutkikas, junassa vaihto, mutta sekään ei haitannut. Kaikki vei ajatukset pois mustuudesta.
Matkasta tuli onnistunut. Anni ja Aila kulkivat Oulun laitamilla polkuja, välillä nauraen, välillä puhuen toistensa päälle. Pikkuhiljaa Annin suru hälveni, kun ystävä järkeili asiat auki:
Mitä sillä vanhalla liiketoiminnalla? Tarve lastenkeskuksille ei lopu. Isäsi on kipeä, saathan jatkaa täällä hänen lähellään. Osta vaikka uusi asunto viereen, voit auttaa siitä.
Anni mietti pitkään. Lopulta hän tiesi: näin on parempi.
Erokierteeseen kuului asunnon ja auton myynti, paperityöt, joihin Anni oli laittanut vuosien työn. Hän päätti erottaa faktat tunteista, tapasi Jarin pari kertaa, piti yllä asiallisuutta ja poisti tämän numeron lopulta elämästään.
Kuopio toivotti tervetulleeksi omenankukkien ja auringon valossa. Anni ei muuttanut isänsä luo, vaan osti asunnon läheltä. Kun uusi nainen, Leena, avasi kerran oven tervehti ja hymyili lämpimästi Anni ymmärsi, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin. Isä oli saanut uuden onnen. Katsoessaan vanhenevaa miestä, joka jaksoi vielä innostua pihahommista Leenan keittäessä teetä, Anni iloitsi hiljaa. Jos isä löysi vielä oman ihmisen loppumetreillä, ehkä jossain oli myös Annin ihminen.
Vuosi kului kuin huomaamatta. Kaksi uutta lastenkeskusta pyörivät täysillä, tekemistä riitti. Annista tuli kuin varkain myös koiranomistaja, mitä hän oli vuosia haaveillut. Mutta iltaisin kaipuu kuristi. Jospa saisi hetkittäin olla taas Jarin kanssa, edes yhdessä teekupin ääressä
Yritystoimintaan liittyneen verokyselyn vuoksi Annin piti palata hetkeksi etelään. Asia ratkesi helposti, ja hänellä oli aikaa käydä vanhoilla kulmilla. Toinen hänen keskuksistaan oli jo vaihtanut omistajaa, toinen kukoisti. Katsellessaan lasten puuhia, Anni hymyili ja jatkoi matkaa. Yhtä-äkkiä hän kääntyi puistoon, jossa he aikoinaan olivat viettäneet viikonloppuja.
Suihkulähteen penkillä istui mies lastenvaunun kanssa. Parin askeleen jälkeen Anni jähmettyi: Jari.
Mies oli harmaantunut, hartiat lysyssä, tuijotti eteenpäin hiljaa keinutellen vaunua. Annista tuntui, ettei voisi mennä ohi. Niin paljon oli sanomatta.
Jari?
Teki mieli paeta, mutta hän jäi, ja Jari nosti viimein katseensa.
Huonosti menee.
Miksi?
Olen yksin, menettänyt kaiken hyvän typerästi.
Sinulla on kaikkea enemmän kuin mulla, Anni osoitti vaunua.
Tyttö vai poika?
Tytär. Eevi.
Nuori vaimo, lapsi mitä tarvitset enää?
Ei vaimoa enää. Ei Millaakaan. Synnytys oli vaikea.
Anni haukkoi henkeään. Kaikki viha haihtui, tilalle tuli vain sääli nuorta naista kohtaan, joka oli yrittänyt napata onnen hetken. Kun synnytyksestä jäi vain lapsi ja Jari yksin.
He istuivat kauan hiljaa, kunnes puhe alkoi:
Eevi heräsi, he katsoivat lasta ja Annin mieleen nousi Tuula Lahtisen sanat: Kun näet oman lapsesi, ymmärrät.
Puolen vuoden päästä Annilla oli tapaaminen lastenkodin kanssa. Tuula johdatti Annin huoneeseen, jossa mustatukkainen, totinen poika odotti.
Tiedätkö, miksi tulin?
Siksi että otat minut.
Haluaisitko asua kanssani?
En usko että otat, kaikki palauttaa.
Silmissä vilahti pieni toivon kipinä, joka syttyi, kun Anni kertoi:
Tämä ei ole oma tyttäreni, mutta aion olla hänen äitinsä. Ja myös sinun, jos tahdot.
Sinäkin palautat.
En. Tiedätkö miksi? Kun menettää kaiken, ymmärtää miltä se tuntuu. Äiti ei koskaan jätä lastaan kipuun.
Säälikö sä mua?
Anni katsoi poikaa silmiin ja pudisti päätään.
En halua sääliä. Haluan rakastaa. Haluan, että sinä ja Eevi saatte rakastavan kodin ja löytän vahvuuden, jolla pidät sisaruksesi turvassa. Mitä luulet, onnistutaanko?
Poika kosketti varovasti kirkkaanpunaista mekkoa ja hymyili ensi kertaa.
Tykkään tästä väristä.
Niin minäkin, ostin sen kun oli todella vaikeaa. Ja sitten helpotti. Joskus väri voi auttaa. Koetetaan, onnistutaan yhdessä. Koska oikein tehtynä ei tarvitse yrittää, riittää että valitsee toistensa puolen.
Poika nyökkäsi, ja Anni hengitti ulos vuosien jännityksen.
Muutaman vuoden päästä perhe kulki tunturipolulla jonossa. Mustatukkainen poika vahti vilkasta pikkusiskoa, joka karkaili polulta.
Eevi, metsässä asuu susia
Ei asu!
Asuu, ja isoja karhuja, jotka ovat nälissään. Ei niitä ole ruokittu.
Äiti osaa tehdä puuroa!
Ei karhujen äidit.
Meidän äiti osaa, ja antaa hunajaa. Annan omani niille!
Anni nauroi, tempaisi Eevin syliin ja suuteli nenänpäähän.
Haa, kompiaispuuroa karhuille! Jos jaksat vielä, niin harjoitellaan yhdessä.
Mennään sitten! tytär vastasi reippaasti, ja poika tirskui.
Pidä silmällä siskoa, Miko. Muuten tää meidän neiti löytää kohta jopa metsän peikon tänne kotiin vietäväksi!
Nauru raikui tunturissa, kantaen kauas. Päivä valkeni kirkkaana uuden perheen ylle.
Elämä antaa meille risteyksiä ja toisinaan särkyvää onnea, mutta juuri siistä kasvaa viisaus: Onni ei ole täydellistä, vaan se löytyy siitä, että uskaltaa jatkaa kulkua ja rakastaa uudelleen jopa silloin, kun kaikki tuntuu olevan menetetty.
