Muutimme maalta kaupunkiin vuonna 1975. Silloin ostimme talon aivan kaupungin laidalta, jossa risteykset veivät kuin minne tahansa unessa kerrostalojen ja synkkien metsien väliin. Mutta uusi koti toi odottamattomia yllätyksiä, kuin sumuisessa satu-ukon maailmassa.
Siihen aikaan kaikki maalaiset auttoivat aina toisiaan, sopimukset syntyivät kuin hiljaisuudessa koivujen huminassa. Niin myös vanhempani olivat auttavaisia. Edelliset asukkaat pyysivät saada asua talossamme vielä muutaman viikon asiapaperit kuulemma odottelivat ratkeamistaan kuin jäiden lähtö Saaristomerellä.
Heillä oli jättimäinen, uhkaava koira. En halunnut päästää sitä sisään sehän ei tuntenut meitä lainkaan. Juuri tämän koiran muistan edelleen, kuin harmaan varjon unieni takana.
Viikko vierähti. Toinenkin. Nyt jo kolmas viikko menossa, ja vanhat omistajat nukkuivat puolille päiville, eivät juuri koskaan poistuneet, eikä muuttosuunnitelmista näkynyt jälkeäkään. Käytöksessään he olivat kuin talo olisi edelleen heidän. Erityisesti entisen omistajan äiti, outo kuin marraskuinen usva.
Kerta toisensa jälkeen vanhempani muistuttivat sopimuksesta, mutta lähtö siirtyi kuin junan myöhässä Lapissa.
Joka päivä heidän koiransa päästettiin pihalle. Eläin ei pelkästään tehnyt tarpeitaan ympäri pihaa vaan myös pelotti minut ja sisarukseni sisälle. Koira syöksähti kaikkien kimppuun. Vanhempani pyysivät monta kertaa, ettei koiraa päästettäisi vapaaksi. Mutta kun isäni lähti töihin ja veli sekä sisko kouluun, koira oli jo pihalla, kuin yön varjo.
Ja juuri se koira auttoi isääni pääsemään eroon näistä röyhkeistä ihmisistä.
Siskoni palasi kotiin koulusta ja unohti koiran hetkeksi, avasi portin. Musta Malla syöksyi päälle kuin talvinen myrsky. Onneksi siskolla oli päällään vanha, paksu ryijytakki, johon koiran hampaat tarttuivat. Sisko selvisi säikähdyksellä, vain takki repesi. Koira teljettiin vihdoin ketjuun, mutta syy asetettiin pikkusiskoni niskoille hänen varhaisen kotiintulonsa vuoksi.
Ilta lankesi. Isäni kiirehti kotiin töistä, ei ehtinyt edes takkia riisua ennen kuin marssi ovelle työnsi entisen emännän ulos pihalle, villahuivi kaulassa. Samassa tytär ja hänen miehensä riensivät perässä, eivät rohjenneet odottaa enempää. Kaikki heidän tavaransa lensivät yli aidan suoraan kuraan ja lätäköihin, kuin unessa jossa painovoima on olematon.
He yrittivät yllyttää koiran isääni vastaan, mutta Malla vain heilutti häntäänsä, kömpi takaisin koppiinsa ja nuuhki ilmaa. Sillä ei ollut aikomustakaan puolustaa heitä enää. Tunti myöhemmin, kaikki heidän tavaransa olivat ulkona, portti lukossa, ja koira istui aidan takana outoa iltakahvia hörppivän perheensä kanssa, heidän vierellään kasa ruisleipiä ja savumuikkuja.
