10. syyskuuta
En syönyt paljon tänään, vaikka ruoka oli hyvää. Olli katsoi minuun, siirsi lautasensa sivuun ja sanoi hiljaa: Sanni, minun pitäisi puhua kanssasi. Tiesin jo, mistä oli kyse.
Pirkon syntymäpäivä? kysyin.
Niin. Tänään on jo kymmenes, ja äidin syntymäpäivä on kahdeksastoista, Olli vastasi.
Ja minun taas kahdeskymmenes päivä. Et kai unohtanut? virnistin.
En tietenkään, rakas, hän mutisi.
Olli, älä edes aloita. Vastaus on EI, tein selväksi heti.
Mutta et edes kuullut mitä halusin ehdottaa, hän yritti.
En halua kuulla. Ilmoitan vain: olen varannut ravintolasta pöydän kymmenelle hengelle lauantaille. Kahdeksan on omia ystäviäni ja loput me kaksi. Jos sinua huvittaa tulla. Jos ei, juhlin omassa porukassani.
Tilanne on muuten se klassinen: anopin syntymäpäivä 18. syyskuuta, omani 20. päivä. Jo kolmatta vuotta Olli on syyskuun tullessa paniikissa. Miten järjestellä niin, ettei kukaan loukkaannu? No, tähän mennessä yritykset eivät ole oikein onnistuneet.
Sanni, äiti ehdottaa, että järjestetään yhteisjuhlat hänen luonaan lauantaina. Säästetään aikaa ja rahaa kaikki kokoontuvat saman katon alle. Niinhän tuo Olli yritti perustella.
Kuka ihme haluaa juhlia omia syntymäpäiviään parin serkun, pikkuserkun ja anopin kummilapsen kanssa? Minä olen kutsunut ystäväni kaikki sellaisia, jotka sinäkin tunnet oikein hyvin, vastasin.
Olli huokaisi vielä kerran: Äiti loukkaantuu.
Entä kun MINÄ olin loukkaantunut edellisenä ja sitä edellisenä vuonna tarkoittaako se mitään? tivaan.
Näitähän asiat meni ihan hyvin, Olli sanoi puolustelevaan sävyyn.
Hyvin? Palataanpa muistoihin! Toissavuosi: mentiin naimisiin huhtikuussa, tuli syyskuu, ja sun äiti täytti pyöreitä. Ehdotit, että vietetään vain hänen juhlat, koska se on perheelle tärkeää. Minä raahasin itseni töistä kesken kaiken ja autoin keittiössä koko perjantain ja lauantain aamuun. Seuraavana päivänä juoksin keittiön ja olohuoneen väliä kuin joku tarjoilija. Ja kukaan, ei KUKAAN, muistanut edes mainita omaa syntymäpäivääni.
Ei pidä paikkaansa, Aino onnitteli sinua, Olli väitti.
Ei. Kun sinä asiasta huomautit siskollesi, hän vain naurahti: No, olihan se, meni jo. Ei takerruta menneeseen. Ja viime vuosi taas sama juttu! Pirkko mainitsi, ettei Aino voisi auttaa, kun hänellä on kynnet laitettavana. Mistä asti kynnet ja kampaaja on esteet auttaa keittiössä? Minä ehdin hädin tuskin vaihtaa vaatteet ennen vieraiden tuloa. Ja taas, vaikka minua pöydässä kerrankin muistettiin, niin eipä sieltä mitään lahjoja herunut paitsi sinulta ja omilta vanhemmiltani.
Aiotko siis olla tulematta? Olli kysyi.
Olli, Pirkolla on kaksi lasta sinä ja Aino. Kyllä te pärjäätte keittiössä ilman minua tällä kertaa. Tämä lauantai on minun päivän tarjota omille ystävilleni Suomen makeinta kakkua!
Olli jäi miettimään, miten hän selittäisi äidilleen ja sukulaisilleen, että en tulisi heidän perhejuhliinsa. Sanoin, ettei kukaan siellä oikeasti minua kaipaisi olen ollut aina lähinnä apukäsi tai tarjoilija, en oikea osa porukkaa.
Siitä lähtien Pirkko ja hänen tyttärensä soittelivat ja yrittivät houkutella minua osallistumaan. Sanni, olemmehan me jo pari vuotta juhlineet kahden synttäreitä samaan aikaan sehän on muodostunut perinteeksi! Pirkko selitti minulle kerran puhelimessa.
Sanoin suoraan: Pirkko, minä haluan tänä vuonna juhlistaa ystävieni kanssa, enkä keittiössä kipittää, vaan nauttia ravintolassa ilman stressiä!
Mutta nythän kotiin olisi helpointa kokoontua, Pirkko yritti vielä.
Ehkä sinulle. Minä saan aina ottaa vastaan velvollisuudet. Ei, tällä kertaa en tule.
Olli ei varmaan hyväksy tällaista asennetta, anoppi vielä moitti.
Tytärkin liittyi painostamiseen: Sanni, turha tuosta nillittää. Äidillä jo ruokalista mietitty ja isä käynyt torilla! Mieti jo mitä teet!
Annathan nyt olla, Aino. Olen hyvissä ajoin ilmoittanut suunnitelmani kyllä sinä pärjäät äidin keittiössä kanssaan.
Vaikeinta oli Ollille. Hän tiesi, että olin tullut tielle, josta en perääntyisi, mutta ei halunnut loukata kumpaakaan meistä.
En enää maininnut lauantain suunnitelmista. Perjantaina Pirkko yritti vielä viimeisen kerran: Sanni, haihattelitko jo siitä ravintolasta? Sinua tarvittaisiin täällä!
Pirkko, olen töissä. Ja nyt sanon viimeistä kertaa: EN tule tällä kertaa. Kysy apua Ainolta.
Luulenpa, että Olli ei katso hyvällä tätä asennettasi ethän sinä pelkän vaimon roolissa voi jättäytyä irti koko suvusta? anoppi tiuskaisi.
Olen Ollin vaimo, mutta se ei tarkoita, että elämäni pitää pyöriä hänen sukunsa ympärillä. Minulla on omat ystävät ja oma elämä, sanoin ja lopetin puhelun.
Lauantaina Olli lähti lahjan kanssa äitinsä luo. Minä suuntasin neljältä illasta ravintolaan ystävieni kanssa.
Kaikki tulivat ajoissa. Vain viereinen tuoli pysyi tyhjänä. Kenelläkään ei ollut kysymyksiä kaikki tiesivät, missä mentiin.
Ilta oli hauska, minua onniteltin, sain lahjoja, ihan oikeita sellaisia. Silmäilin ovea, salaa toivoen, että Olli silti tulisi.
Ja tuli se mies sittenkin myöhässä ja hieman hengästyneenä, kimpussaan lempiteekukkiani. Hän sanoi, että oli vaikea päästä irti suvun joukosta, kaikki muistelivat minua erityisesti tätinsä, joka harmitteli, ettei Sienisalaattiani ollut tarjolla. Ainokin kuulemma onnistui rikkouttamaan kyntensä auttaessaan keittiössä.
Jatkoivat vielä seuraavinakin vuosina painostamasta, mutta jäin pyhissä hommissa lähinnä neuvonantajaksi kohta odotin jo omaa lastani enkä ehtinyt keittiöön. Lopulta Pirkonkin 65-vuotisjuhlien paikka oli ravintola.
Anoppi silti yhä hoki: Mitä se Sanni oikein halusi? Kaikki olisi ollut hyvin, mutta piti mennä sekoittamaan soppa!
Miten te muiden mielestä? Toimitinko väärin? Saa kommentoida ja tykätä! Kirjoitin vain suoraan, miltä elämä joskus tuntuu.
