Mitäs te täällä minun mökilläni oikein teette? Ei teillä ole avainta, jäin ovelle seisomaan, tuijottaen sukulaisiani, jotka olivat rakentaneet kunnon juhlapöydän.
Olen vuosikausia haaveillut omasta mökistä. Keräsin siihen rahaa kaksitoista vuotta. Jokainen euro säästettiin suurella tarkkuudella välillä nipistin eläkkeestä, välillä jätin herkut kauppaan, toisinaan otin pieniä keikkatöitä. Kun viimein sain kasaan tarpeeksi pienen tönön ostoon Särkiniemen mökkikylästä, en meinannut uskoa, että unelmani toteutui.
Toki mökki oli rempallaan. Kuisti natisi jokaisen askeleen alla, maalit hilseilivät, niin että puu musteni paikoitellen, varastossa lojui kasakaupalla roinaa edellisten omistajien jäljiltä.
Äiti, sä tiedät et nyt puskee iso projekti, kiirehti poikani Markku vastaamaan, kun varovasti pyysin häntä auttamaan rempassa. Jospa vaikka syksymmällä.
Tyttäreni Aino löysi heti tekosyyn: Äiti, meillä on täällä kotona remppa kesken ja Joonas täytyy viedä jalkapalloon ei kyllä millään ehdi. Koita vaikka itse, tai palkkaa joku.
Siskonpoika Arto ei edes vastannut soittooni, vain naputti viestin: Kiirettä, soitan myöhemmin. Ei soittanut.
En loukkaantunut. Olen oppinut luottamaan vain itseeni. Naapuri, Leena-Maija, vinkkasi, että lähistöllä asuu mukavat miehet Kalevi ja Seppo jotka tekevät töitä kohtuuhintaan.
Täällä on hyvä pohja, arvioi Kalevi tonttia. Ei hätää, kuntoonhan tämä tulee.
Ja niin he laittoivat paikat kuntoon. Työskentelivät ahkerasti, eivät luistaneet hommista. Kuistiin tuli uudet laudat, seinät saivat heleän sinisen sävyn, kaikki rojut kärrättiin kaatopaikalle. Keitin heille ruokaa, tarjoilin pullaa ja kahvia miehilläkin oli hyvä mieli hommia tehdessä.
Tällaisia emäntiä on harvoin, Seppo kertoi vaimolleen. Kyllähän täällä tekee töitä ilokseen.
Remontin jälkeen ostin pienen kasvihuoneen, ripustin valonauhat verannalle ja laitoin ruukkuun petuniat sekä samettikukat. Nyt täällä oli kodikasta ja levollista. Iltaisin istuin kuistilla teekuppi kädessä, kuuntelin lintujen laulua ja tunsin, miten mieli rauhoittui kaupungin kiireiden jälkeen.
Naapurit olivat lempeitä ja mutkattomia ihmisiä. Leena-Maija tuli usein kahville, toi taimia ja jakoi puutarhanhoitovinkkejä. Kalevi ja Seppo poikkesivat joskus muuten vain juttelemaan.
Kyllä tästä tuli oikea paratiisin soppi, Leena-Maija huokaisi ihastellen. On kaunista ja rauhallista.
Kun laitoin mökkikuvat perheemme WhatsApp-ryhmään, kaikki aktivoituivat odottamatta.
Äiti, milloin vietetään harjakaisia? Markku kyseli.
Voidaanko tulla lasten kanssa ensi viikonloppuna? liittyi minuun miniäni Katriina.
Nina, onpa upea paikka! Kyllä tällaista pitää juhlia! intoili Arto.
Pidimme harjakaiset. Sukulaiset tulivat isolla porukalla, kehuivat remonttia ja ylistivät tunnelmaa. Markkukin myönsi: Äiti, hyvä että teit tämän itse. Me ei oltaisi osattu samaa.
Näyttää ihan sisustuslehdestä otetulta, Katriina kuvasi joka nurkan someen.
Juhlien jälkeen alkoivat pyyntökirjeet tihentyä.
Äiti, voitaisiinko tulla joka viikonloppu? Lapset nauttivat maalaisilmasta, Markku ehdotti.
Voitaisko joskus tulla porukalla kavereiden kanssa, jatkoi Arto.
Kieltäydyin lempeästi. Mökki oli minulle oma paikka. Tarvitsin yksinäisyyttä ja aikaa rauhoittumiseen. En halunnut siitä sukulaisten yhteistä kesämökkikerhoa.
Minä tarvitsen luonnon rauhaa ja omaa aikaa, perustelin. Tämä on minun pieni onneni.
Sukulaiset hyväksyivät sen vastentahtoisesti, joskus ryhmässä vilahti närkästynyt viesti: Pihtari tai Eikö voisi jakaa iloa.
Kesän alussa tuli suruviesti serkkuni Kaisu sairastui vakavasti. Hän oli yhdeksänkymmentä, asui Tampereella, eikä halunnut sairaalaan.
Täytyy mennä käymään, sanoin Ainolle.
Äiti, miksi sun pitää mennä? Ettehän te ole olleet tekemisissä vuosiin, Aino toppuutteli.
Markkukaan ei ymmärtänyt: Äiti, oot jo vanha itse, kannattaako ottaa riskiä?
Mutta minä lähdin. Kaisu makasi pienessä yksiössä, hoikka ja hauras, mutta mieli kirkas. Iloitsi kovasti, että tulin.
Sinä sentään muistit, Kaisu sanoi. Luulin jo, että minut on kokonaan unohdettu.
Hoivasin häntä pari viikkoa. Laitoin ruokaa, siivosin, luin lehtiä ääneen. Kaisu muisteli entistä elämää, kertoi perheestä ja sodan jälkeisestä arjesta.
Sina olet ainoa lämminsydäminen tässä suvussa, Kaisu huokaisi. Muut soittavat vain juhlapäivinä jos silloinkaan.
Kun Kaisu kuoli, kävi ilmi, että hän oli tehnyt testamentin minun nimeeni. Ei iso asunto, mutta keskellä kaupunkia, ja jonkin verran rahaa tilillä.
Siksi, että sinä tulit, kun oikeasti tarvittiin, selitti lakimies. Olet ainoa, jolle hän merkitsi muutakin kuin omaisuutta.
Palasin hautajaisten jälkeen väsyneenä ja surullisena. Halusin olla rauhassa mökillä, muistella Kaisua ja mietiskellä elämää.
Mutta kun pääsin oman portin eteen, kuulin pihalta puhetta ja naurua. Veranta loisti valoista, musiikki soi. Nousin kuistille ja kurkistin sisään.
Koko suku istui pöydän ääressä: Markku vaimonsa ja lasten kanssa, Aino miehineen, Arto ja tyttöystävänsä. Ruokaa, viiniä, kakku. Ilo ylimmillään.
Mitäs te täällä minun mökilläni oikein teette? En ole teille avainta antanut, kysyin, jääden ovensuuhun.
Tuli hiljaista. Markku nousi hieman nolona: Äiti, me juhlistettiin Kaisun perintöä. Ajateltiin, ettei sua haittaa.
Mistä muka saitte avaimen? kysyin kylmästi.
Naapurilta, Aino mutisi. Sanottiin, että olisit antanut luvan.
Älä nyt suutu, Arto yritti hymyillä mielistellen. Suku kun suree ja iloitsee yhdessä!
Ai miten niin yhdessä? verenpaineeni nousi. Kuka teistä kävi Kaisua katsomassa, kun hän sairasti? Kuka hoiti ja saattoi haudan lepoon? Minä. Yksin.
No emmehän me tienneet, että se oli niin vakavaa, Markku yritti puolustella.
Ettekö? Sanoin monta kertaa, että Kaisu on heikossa hapessa! Yhdellä oli työkiire, toisella omat remontit, kolmannella muuta menoa! Nyt, kun huomasitte, että hän jätti minulle kaiken, muistuikin sukulaisuus mieleen.
Älä nyt, Katriina yritti väliin. Eihän se sitä tarkoita. Haluttiin iloita kanssasi
Iloita? katsoin häntä pitkään. Onko toisen kuolema teille ilo?
Ei tietenkään, Aino mutisi.
Mutta siis kuvitteliko joku, että minun perintöni on kaikille yhteinen? Että tänne voi tulla kysymättä ja pitää kotonani omia juhlia?
Sukulaiset vilkuilivat toisiaan, tunnelma lässähti.
Nyt riittää, sanoin tiukasti. Kerätkää tavaranne ja lähtekää. Heti.
Äiti, älä nyt Mehän vaan
Heti! Tai soitan poliisit!
Porukka keräsi kiireellä romppeensa, ruuat, lelut. Kuulin heidän murisevan ei oltais tätä odotettu ja nyt sai loukkaantua.
Kun viimeinenkin auto kaarsi pois, istuin yksin kuistille ja purskahdin itkuun. Olin loppuun asti väsynyt niin pettynyt omiin läheisiini.
Puolen tunnin kuluttua Leena-Maija tuli portista.
Nina, ollaanko kunnossa? Kuultiin huutoa…
Ei hätää, pyyhin kyyneleitä. Sukulaiset vieraili.
Luulin että pyysit heille avaimen, kun niin sanoivat… Siksi uskoin. Anteeksi.
Et sinä ole syypää. He valehtelivat, eivätkä sinä.
Mikä häpeä! Leena-Maija päivitteli. Käyttivät hyväksi meidän luottavaisuutta.
Kalevi ja Seppokin piipahtivat kuultuaan hämmingistä.
Nina-täti, jos tulee ongelmia, ollaan apuna, Kalevi lupasi. Tuollaiset sukulaiset voi tulla uudestaan.
Eivät tule enää, sanoin rauhallisesti. En aio tehdä heidän kanssaan enää mitään.
Oikein, Seppo tuki. Perhe on se, joka pysyy rinnalla vaikeuksissa, ei vain silloin kun jotain saa.
Katsoin naapureitani tavallisia, rehtejä suomalaisia, jotka olivat tukena enemmän kuin omat lapseni ja muut sukulaiset. Tajusin, että Kaisu oli oikeassa: oikea perhe on niitä, jotka näkevät ihmisen, eivät pelkän omaisuuden.
Seuraavana päivänä vaihdoin porttiin uuden lukon ja kielsin Leena-Maijaa enää koskaan antamasta avaimia kellekään sukulaisista. Mökkini on minun paratiisini paikka rauhalle ja aidolle ystävyydelle.
Illalla keitin vahvaa teetä, otin Kaisun valokuvia esiin ja istuin pitkään kuistilla muistellen lämpimän sydämistä vanhusta, joka opetti minulle viimeisen ja tärkeimmän opetuksen: rikkaus ei löydy rahasta tai perinnöstä, vaan ihmisistä ympärilläsi, niistä jotka oikeasti arvostavat sinua ei tavaroitasi.
Puhelin piippasi täynnä loukkaantuneiden sukulaisten viestejä, mutta en avannut niitä. Mitäpä enää sanottavaa kaikki tarpeellinen on jo tullut sanotuksi.
